Salilla Ateenassa

Innoissaan kuin sotahevonen tantereella lensin Kiovan kautta kauan odotetulle matkalleni uudenkarhean hallituksen toiveita sykkivään Ateenaan. Edessä viisi kuukautta harjoittelua, oman alan työtä – sitä mitä vastavalmistuneet jahtaavat kuin kettua loordien niityillä. Takana olivat etukäteisvalmistelut, joihin kuului muun muassa valmistuminen filosofian maisteriksi Oulun yliopiston historiatieteistä.

Helmikuisessa Kreikassa tuntui vähän itsensäpetokselta jättää syksyllä hyvin alkanut treenikausi kesken, sillä oletusarvoisesti keskittymiseni tulisi suuntautumaan pitkälti maan kulttuuritarjontaan ja viestinnällisiin tehtäviin. Jo varhaisessa vaiheessa päätin, että aika on löydyttävä myös ruumiinkulttuurille. Oli aika etsiä punttisali. Anima sana in corpore sano, kävisi roomalainen loihemaan.

Eikä mennyt kauaa, kun pienessä mutta selkeästi motivoituneessa porukassa kävimme läpi lähialueiden kuntosalitarjontaa. Valtaosa erityisesti Gyzin alueen saleista sijaitsee kellareissa ja niitä löytyy aivan Koroneos-talon lähikortteleistakin. Päätimme kuitenkin suunnata seuraavaan kaupunginosaan, Kipseliin, missä vaihtoehtoja olikin jo enemmän ja myös laatu oli parempi.

Nopea katsaus menneeseen. Vanhassa Ateenassa oli aikanaan kolme suurta julkista gymnasionia: Akademeia, Lykeion ja Kynosarges. Koska nuorten miesten koulutuksessa, παιδεία, eräs oppimistavoite asetettiin ruumiinkulttuurin piiriin, olivat nämä instituutit kovalla käytöllä. Lopulta löysin myös oman treenipaikkani. Gymanisani, Golden Gym Κυψέλη, sijaitsee betonimörskässä lähellä yliopiston päärakennusta ja rujosta ulkomuodostaan huolimatta se osoittautui kaikin puolin toimivaksi interiööriksi.

Kunto- tai punttisalilla käyminen Kreikassa on erilaista, jos on tottunut nostamaan rautaa tiistaiahtaassa yliopiston ilmastoidussa gymnasiassa. Se onkin varsin helppoa, sillä pienessä salissa kiertelee hieman päivästä riippuen kolmesta viiteen traineria neuvomassa tai muuten vaan vitsiä kertomassa. Lähtökohtaisesti salillehan ei Kreikassa tulla treenaamaan. Jo heti ensi kerrasta meinasimme saada lähtöpassit puutteellisen varustuksen takia; ehdottoman oleellisina kun salin isäntä piti pyyhettä ja jonkinlaisia jalkimia. Minkään sortin hikeä tuottava suora toiminta ei taas ole täkäläisen enemmistön suosikki, salille tullaan enimmäkseen hangaroundin ominaisuudessa tai tovereitaan moikkaamaan. Itsekin saatoin pystysoudun takaa jotain ähkäistä tutuille tervehdyksen merkiksi.

Perinteisesti gymnasionia ja palaestrata, eli kahdenkeskeiseen nyrkkeily- ja painimittelöön tarkoitettuja salin takasyrjiä on suojellut Ἡρακλῆς ja Ἑρμῆς ja erityisesti täällä Ateenan alueella itse Θησεύς. Huolen häivää koenkin havaitsevani vasta hajaantuessani salilta kaduille juoksun tai kevyen hölkän merkeissä. Koska kadut Kipseliin päin olivat paikoin jättimäisen huonossa kunnossa, oli minulla pari kohtalaisen tasavertaista vaihtoehtoa kohdistaa askeleeni. Lähin puisto Πεδίο του Άρεως, Areenkenttä, on todennäköisesti joskus ollut miellyttävä, vehreä perheiden sunnuntai-piknikin tyyssija. Siellä juokseminen ei ole mielekästä, sillä vakituista väkeä on paljon. Silti juokseminen toi hyvää vastapainoa salille.

Totean, kuten Olavi Paavolainen vuonna 1939 Ateenassa, kun ”Matkani kevytmielisyys alkaa minulle selvitä” , että ehdin mielestäni kevään aikana tehdä paljon asioita, joita Ateenan matkaltani toivoinkin. Tutustuminen instituutin monipuoliseen toimistotyöhön, arkeologiset kaivaukset, lukuisat opastuskierrokset ympäri kaupunkia, kaikki verkostoitumisbileet ja vuosijuhlat muissa instituuteissa, kellarissa tai terassilla läpi kahlatut antiikin klassikot, lukemattomat lämpimät illat. Koska en kaihda harrastaa lehtikirjoittelua, tein kevään aikana puolen tusinaa Kreikka-aiheista artikkelia useisiin julkaisuihin, mm. Acatiimiin, Journalistiin, Kalevaan, Oulun ylioppilaslehteen, 1/2-lehteen ja Helikoniin. Tutkimalla löysin uuden Kreikan.

Vauhdikkaan ja monipuolisen harjoittelun aikana valehtelematta täytyykin  todeta, että eräs merkityksellinen keino tasapainottaa arkea ja tyhjentää mieli on ollut juuri salilla käyminen. Siellä treenaaminen ei välttämättä niinkään tähtää mihinkään erityiseen gymnopaediaan, vaan se toimii ikään kuin meditatiivina. Ilman tasapainottavia liikuntasuorituksia olisi arki kaikkine hyvine asioineenkin ollut vaarassa taipua Prokrusteen vuoteeksi.

Ateenan liikuntatarjonta on varsin hyvä, eikä ole mitään syytä kaihtaa punttisalien kutsua. Suosittelenkin lämpimästi, mikäli haluaa nähdä toisenlaisen puolen Hellaan arjesta ja samalla päästä siihen itsekin käsiksi ruumiinkulttuurin merkeissä. Kannattaa suunnata salille.

Uula Neitola

Kirjoittaja on oululainen FM, joka teki teki Cimo-harjoittelunsa instituutissa keväällä 2015 ja piti näkemästään.

Historianopettajat Ateenassa

Suomen Ateenan instituutti järjesti yhdessä Historian ja yhteiskuntaopin opettajien liiton (Hyol) kanssa opettajien jatkokoulutuskurssin Ateenassa 3.–14.6.2015. Kurssille osallistui kahdeksan lukionopettajaa eri puolilta Suomea. Kurssi oli ensimmäinen historian opettajille suunnattu kurssi Ateenassa; Hyol on aiemmin järjestänyt vastaavia kursseja yhteistyössä Suomen Rooman ja Lähi-idän instituuttien kanssa.

                     

Suomen Ateenan instituutin henkilökunta vastasi kurssin ohjelman suunnittelusta ja toteuttamisesta Hyolin toiveiden pohjalta. Ohjelma tarjosi erinomaisen kiinnostavan ja monipuolisen kattauksen antiikin kulttuurihistoriaan ja itsenäisen Kreikan historiaan sekä maan nykyisiin haasteisiin.

Kurssin painopiste oli antiikin Kreikan historiassa ja kulttuurissa. Instituutin tutkijaopettaja Vesa Vahtikari toimi autonkuljettajana ja oppaana kun teimme päiväretket instituutin pikkubussilla Eleusikseen ja Perakhoraan sekä Delfoihin. Erityisesti Delfoi upeine raunioineen ja maisemineen teki vaikutuksen kurssilaisiin – monen mielestä se oli koko kurssin komein kohde. Pikkubussi vaihtui suureen linja-autoon, kun teimme yhdessä Ateenassa vierailleiden Okka-säätiön matkalaisten kanssa päiväretken Peleponnesokselle. Retkellä ihailimme kuuluisan Epidauroksen teatterin akustiikkaa ja katsomosta avautuvia komeita maisemia. Tuo kesäinen hetki palautuu varmasti mieleen, kun kylmän talven tullen kulttuurihistorian kurssilla käsitellään antiikin teatteria. Samalla päiväretkellä kävimme myös Mykenen raunioilla, mistä ajatukset lensivät Troijan sotaan ja muinaisiin myytteihin. Yhtä lailla unohtumaton retkipäivä oli laivamatka Afaian temppeliin Aiginan saarelle.

Antiikki-teema oli luonnollisesti läsnä myös Ateenassa, missä tutustuimme Vahtikarin johdolla Akropolikseen ja Agoraan. Antiikin tietämystä syvensimme omatoimisilla vierailuilla moniin museoihin, kuten upeaan Akropoliin museoon, suureen arkeologiseen museoon sekä numismaattiseen ja kyklaadiseen museoon. Bysanttilaisessa museossa saimme asiantuntevan ja perusteellisen opastuksen. Lisäksi tutustuimme omatoimisesti useisiin antiikin arkeologisiin kohteisiin, kuten roomalaiseen agoraan ja Zeuksen temppeliin.

Suomen Ateenan instituutti tarjosi erinomaiset puitteet luentojen pitämiseen. Instituutin luentosalissa kuulimme monia asiantuntijoita, minkä lisäksi pääsimme vierailemaan pohjoismaisessa kirjastossa. Instituutin johtaja Jari Pakkanen laajensi tietämystämme muun muassa antiikin pylväsjärjestelmistä. Pakkasen esitelmän jälkeen olikin kiinnostava havainnoida temppeleiden raunioilla marmoripaasien kiinnittämistekniikoita ja muita rakennusteknisiä yksityiskohtia, joihin emme aiemmin olleet kiinnittäneet mitään huomiota.

                     

Professori Evanthis Chatzivasiliou luennoi meille itsenäisen Kreikan historiasta 1800-luvulta nykypäivään. Professori Chatzivasiliou tarkasteli sitä pitkää kehitystä, jonka myötä osmanien valtakuntaan kuulunut Kreikka on eurooppalaistunut ja länsimaalaistunut viimeisten kahdensadan vuoden aikana. Tämä kehitys ei ole ollut kivutonta, vaan siihen ovat kytkeytyneet lukuisat talouskriisit ja epäonniset sodat. Professori Chatzivasilioun mukaan Kreikan nykyisiä ongelmia voidaan ymmärtää vain, jos tarkastelee maan kehitystä toisen maailmansodan jälkeen. Ensin oli voimakas yhteiskunnan rakentamisen vaihe, joka ulottui 1970-luvulle asti. Ihmiset vaurastuivat ja maa kehittyi. Ongelmat alkoivat 1900-luvun viimeisillä vuosikymmenillä, kun valtio otti hoitaakseen yhä uusia tehtäviä ja julkinen sektori paisui. Ihmiset ja valtio elivät vuosikymmenten ajan yli varojensa, minkä vuoksi kansainvälisen finanssikriisin iskiessä Kreikan ongelmat olivat selvästi vakavampia kuin muilla kriisimailla.

                     

Mielenkiintoisen näkökulman Kreikan talouskriisiin tarjosi Ateenassa asuva suomalainen liikemies Olli Kuronen. Hän vertasi esitelmässään Suomen ja Kreikan taloutta ja osoitti esimerkiksi, kuinka vähän Kreikkaan on investoitu viime vuosikymmenten aikana. Kurosen omakohtaiset kokemukset kreikkalaisesta bisneskulttuurista olivat silmiäavaavia. Kuronen oli melko skeptinen sen suhteen, onnistuvatko kreikkalaiset oikaisemaan luisuvaa talouttaan. Hänen mukaansa tilanteen todellinen parantuminen vaatisi kreikkalaisilta aivan uudenlaista ajattelua – rivien välistä saattoi lukea myös professori Chatzivasiliou ajatelleen samalla tavalla.

                     

Tapasimme instituutissa myös kreikkalaisia historianopettajia. He kertoivat maansa koulujärjestelmästä ja historianopetuksesta. Päällimmäinen huomio heidän esityksessään oli se, että kansalaiset eivät luota valtiolliseen koulujärjestelmään. Niinpä perheet ovat varsinkin ennen talouskriisiä ostaneet lisäopetusta lapsilleen, jotta he pääsisivät hyvään lukioon ja yliopistoon. Vähänarvostettu koululaitos joutuu tänä päivänä tulemaan toimeen entistä pienemmillä resursseilla, sillä valtion leikkaukset vaikuttavat myös koulujen arjessa. Kreikkalaiset opettajat kertoivat myös siitä, kuinka leikkaukset ja säästöt ovat vaikuttaneet opettajien palkkoihin ja eläkkeisiin.

Lisävalaisua Kreikan nykytilanteeseen antoi myös suurlähettiläs Pauli Mäkelä, joka esitelmöi meille Suomen suurlähetystössä. Kokenut diplomaatti kertoi tasapuolisesti Kreikan taloudellisesta tilanteesta ja vastasi lukuisiin hänelle esitettyihin kysymyksiin. Samana päivänä suurlähettilään tapaamisen kanssa vierailimme Kreikan parlamentissa. Professori Chatzivasilioun järjestämällä tutustumiskäynnillä pääsimme seuraamaan parlamentin istuntoa, ja näimme paikan päällä kuinka valtiovarainministeri Varoufakis puolusti hallituksen talouspolitiikkaa.

Kuten tästä lyhyestä blogauksesta toivoakseni käy ilmi, jatkokoulutuskurssin ohjelma oli runsas ja monipuolinen. Päivät olivat pitkiä ja kiinnostavia, sillä varsinaisen ohjelman päätyttyä me kurssilaiset jatkoimme kaupunkiin tutustumista omatoimisesti. Kaupunkikävelyt, museovierailut ja keskustelut kollegoiden kanssa syvensivät kurssin antia. Tämänkaltainen oman osaamisen laajentaminen ja uuden oppiminen on antoisaa ja tärkeää opettajan ammattitaidon kehittämisessä. Kiitän Suomen Ateenan instituuttia ja Historian ja yhteiskuntaopin opettajien liittoa innostavan jatkokoulutuskurssin järjestämisestä. Erityisesti haluan kiittää instituutin henkilökuntaa, johtaja Jari Pakkasta, tutkijaopettaja Vesa Vahtikaria ja toimistonhoitaja Maria Martzoukouta sekä Cimo-harjoittelija Uula Neitolaa heidän panoksestaan kurssin toteuttamisessa. 

Ossi Kokkonen

 

Opettajat ja instituutin tutkijaopettaja ja Cimo-harjoittelija Dionysoksen teatterin katsomossa.

I.K. Inhan pyhäpäivä Eleusiissa

Seuraava teksti on ote suomalaisen toimittajan ja kuuluisan valokuvaajan I.K. Inhan teoksesta Kreikka I (Helsinki 1899), joka ilmestyi sarjassa Maantieteellisiä kuvaelmia Kansanvalistus-seuran kustantamana. Inha oli Kreikassa keväällä 1897 Uuden Suomettaren lähettämänä Kreikan ja Turkin sodan kirjeenvaihtajana. Matkaseuranaan Inhalla on todennäköisesti seuraavassa tarinassa olleet suomalaiset lääkärit Richard Faltin, Hjalmar von Bonsdorff ja Birger Pentzin, sekä sairaanhoitajat Gertrud Brunou ja Anna Falcken.

Pyhäpäivä Eleusiissä

Olimme huolissamme säästä, mutta Attikan taivaan alla kevätaikaan se näyttää olevan suotta. Aamulla oli tosin satanut, ja häikäisevä valkoinen pöly, joka Atheenan kadut peittää, oli muuttunut valkoiseksi liisteriksi, antaen kiirettä työtä saappaankiillottajille, joita Perustuslain torin yläsyrjä oli täynnä; mutta sade taukosi väleen, ja päivä asettui miellyttäväksi, lempeäksi kevätsääksi, jota ohut pilvivaippa esti liiaksi lämpiämästä.

Hotellimme eteen ajoivat kahdet neljän istuttavat landau-vaunut, jommoisia Atheenan issikat käyttävät. Kun ajurien kanssa, joilla on silinterihatut, kiiltävät napit ja ranskalaiset nimikortit, oli tehty ”symfonia”, s.o. sopimus ikäväin jälkirettelöiden välttämiseksi, kun hotellista oli kannettu suuri ja hyvin lajiteltu eväskori, Solonilta & Pojilta saatu oivalliset ruokaviinit melkein vain pullojen hinnalla, niin ajaa karahutettiin matkaan täyttä ravia pitkin Atheenan katuja.

Metiset tuoksut täyttivät ilman, Akropolis ylevine muistomerkkeineen katseli alas puoleemme, meitä oli kuusi suomalaista yhdessä, - tietysti mieliala oli kevyt ja hilpeä. Kotoisessa seurassa on kahta hauskempi katsella ja muistella. Ainoa asia, joka ehkä mielialaamme häiritsi, oli hevosten kehnous. Hallitus oli vienyt kaikki paremmat hevoset sotaan, ja Atheenan ajureille oli jäänyt kaakkeja, jotka tuskin pystyssä pysyivät.

Vaunumme vierivät yhä mataloituvain talojen välitse Kerameikon muinaiseen kaupunginosaan, joka nyt on aivan Atheenan laidassa, ja jossa mullan peitosta on kaivettu esiin viehättävä sarja vanhoja hautapatsaita veistoksineen, sekä poikkesivat siellä Pyhälle tielle, joka vie Eleusiihin ja Thebaan. Nimensä ”Pyhä tie” on tämä maantie säilyttänyt Atheenan mahtavuuden ajoilta, jolloin suuret uskonnolliset saatot sitä pitkin vaelsivat Eleusiin kuuluisaan mysteeritemppeliin monipäiväisiin hartauden harjoituksiin. Nykyinen tie kulkee enimmäkseen tuon muinaisen Pyhän tien pohjaa, ja ainakin samoja paikkoja, missä se jokin verran siitä poikkee.

Atheenan ja Aigaleon vuoren välisellä lakeudella ajamme läpi laajan, vanhan oliivimetsän ja kuljemme kolmessa kohden Kefisso nimisen joen poikki, jonka vesi kuitenkin on niin tarkkaan täytetty oliivimetsän kastelemiseksi, ettei siltain alatse juokse paljon mitään. Öljypuiden tyven ympärille rakennetaan pieniä multavalleja, ja näitten sisäpuolelle johdetaan vettä, joka saa jäädä siihen vähitellen maahan imeytymään. Tässä oliivimetsässä on ajurien vakuutuksen mukaan satain, jopa tuhansien vuosien ikäisiä puita. Kefisson erään sillan luona oli atheenalaisten tapana kokoontua vastaanottamaan Eleusiistä saapuvaa pyhiinvaeltajasaattoa, tervehtien sitä kaikenlaisella pilkalla ja kompasanoilla, joihin pyhiinvaeltajat parhaan kykynsä mukaan koettivat keksiä vastauksia.

Pyhän tien sivusta oli ennen vanhaan täynnä hautoja, alttareita ja kappeleita, joiden paikkoja vielä tuntuu maassa. Nyt se on autiota, mutta näköalat kiinnittävät sitä enemmän mieltä.

Jätettyään taakse oliivimetsät ja huonosti hoidetut, karut vainiot tie vähitellen alkaa kohota Dafnin laaksoa kohti, joka katkaisee Aigaleon vuoren. Sen molemmin puolin ei ole muuta kuin ruskeaa maata ja kehnoa yrttiä niin pitkälle kuin silmä kantaa. Ei pensaita, ei puita, ei asumuksia. Semmoistako todella on tuo kuuluisa Attika? Sen mukaan kuin nousemme katoo Parnes esivuorten taakse, mutta Penteliko näkyy ruskean lakeuden takaa keveänä, sinisenä kaikessa kauneudessaan. Vasemmalla puolella taas näemme Piraion, josta kohoo tehtaan savupiippuja – Kreikassa outo näky – ynnä Faleronin, meren, Salamiin ja Aiginan piirteet. Mutta taaksepäin näköala on mieltäkiinnittävin. Siellä näkyy Atheena muistomerkkeineen ja tuttuinen kukkuloineen, taustana Hymetton tumma, mahtava seinä. […]

Atheena on kasvanut, laajennut suurenmoisesti, ja siihen on kohonnut palatseja ja komeita julkisia rakennuksia. Ja Akropoliilta ovat tykit saaneet väistyä, ja kaikki myöhäisempäin aikain muuraukset on visusti korjattu pois.  Pieni kuva, joka tämän luvun alkua koristaa, antaa vaikka vaillinaisen käsityksen tuosta näköalasta, - temppeli ja kasvikoristukset ovat taiteilijan omia asetuksia. Tarkkaan katsoen siinä näkyy Akropoliilla vielä korkea tornin tapainen muurinpatsas, jäännös entisestä linnasta, joksi Propyleet oli muutettu. Tämäkin viimeinen jäännös uudempain aikain rakennuksista on kuitenkin sen jälkeen kuin kuva on piirretty, revitty pois. Kuvan keskialassa näkyy juuri oliivimetsä, josta ylempänä puhuimme.

Pitkänlaisen mäennousun jälkeen näköalat sulkeutuvat, ja tie kiertelee Dafnin solaan, jota molemmin puolin reunustavat keskinkertaisen korkeat mäet. Sola itsessään ei ole kovin korkealla lakeuden pinnasta. Kohta alkaa sitten keveä mäenlasku, jota kestää monta virstaa. Keskellä solaa kuitenkin pysähdytään syöttämään noin puolentoista peninkulman päässä Atheenasta. Sen vieressä on jonkinlainen majatalo, josta saa kahvia, viiniä ja hedelmiä, sekä kauppapuoti. Mäkilöillä molemmin puolin on kauniit, vihannat metsät Aleppo-mäntyjä. Kirkas lähde juoksuttaa vettä hevosten ja ihmisten juoda.  Vähän kauempana on tien vieressä Dafnin autio luostari, jota hevosten syödessä kävimme katsomassa. Se on rakennettu entisen Apollonille pyhitetyn temppelin paikalle, ja pilarinkappaleita on muurattu luostarin seiniin. Luostari on rakennettu keskiaikana frankkilaisten lääninherrain toimesta. Sen seinä ja laki on koristettu kallisarvoisilla bysanttilaisilla mosaiikeilla, jotka hoidon puutteessa kuitenkin vähitellen ovat rapistuneet ja nyt varisevat alas, minkä ennättävät.

Dafnin solasta tie alenee Eleusiin lakeutta kohti. Eleusiin lahden sininen pinta alkaa välkkyä aukenevain vaarain välistä. Solan kapeimmalla kohdalla tarkastamme Afroditen entisen temppelin pohjaa. Rakennuksesta ei ole jäljellä kuin vähän seinäin perustuksia, ynnä maanalaiset laajat vesisäiliöt, joita oli temppelin alla, ja joihin useista aukoista saattoi katsella. Vettä niissä enää oli vaan nimeksi; teräväkuonoisesta ja piiskahäntäisestä kyykäärmeestä päättäen, joka eräässä aukossa makasi kehässä suuren sammakon ympärillä, lumoten sitä tuijottavalla katseellaan, ovat ne jääneet matelijain ylivaltaan. Kalliosta temppelin vieressä näkyy vielä koko joukko mataloita koloja; niihin Afroditea rukoilevain tapana oli asettaa uhrit, joita he kantoivat kauneuden jumalattarelle.

Paljaitten, ruskeain, ylen toivottomain kivikukkulain välitse tie alenee Eleusiin lahtea kohti jyrkempään, kuin se oli noussut. Lahden takaa alkaa näkyä Lessiinan kylä, joka on vanhan Eleusiin paikalla.

[…] Vaikka Eleusiin rauniot ovat sekavat ja maan tasalle sortuneet, niin antaa niiden laajuus kuitenkin käsitystä niistä suurenmoisista rakennuksista, joita tällä paikalla muinoin seisoi, sekä mysteerien suuresta merkityksestä.

[…] Kuunneltuamme pitkät esitelmät, joita itseään tyrkyttelevä opas piti raunioilla ja museossa, istuimme ruokapöydän ääreen, jolle ajurimme sillä välin olivat eväskopasta kattaneet herkullisen aterian. Se oli arvollinen uhri Demeterille, viljavuuden jumalattarelle, kotletteineen, kananpaistineen, torttuineen ja hedelmineen, ja on myönnettävä, että se Parneen rinteellä kypsyneen punaviinin kanssa suuressa määrin lisäsi vaikutuksiemme sopusointuisuutta. Pöytä oli katettu taivasalle, keskelle katua. En kuitenkaan voi sanoa, että meitä uteliaat olisivat liiaksi häirinneet. --- Eleusiin nykyiset asukkaat ovat albaaneja, jotka jo ovat vuosisatasen asuneet noin lähellä Atheenaa, mutta vielä puhuvat omaa kieltään. Puku on sama kuin kreikkalaisilla, eikä heitä muutoinkaan ulkonäkö tavallisista helleeneistä erota.

Ennen lähtöämme kävelimme alas meren rantaan, jossa ikivanhaa kivilaituria vastaan hiljainen maininki loiski. Eleusiin lahden suun salpaa Salamiin saari, joka on poikittain sen edessä ja jättää ainoastaan kaksi kapeaa salmea kummankin päänsä ja mantereen välille. Näimme siis vastapäätä koko Salamiin maan. Tällä selällä tapahtui tuo kuuluisa meritappelu, joka Kreikan pelasti. Kahdelle suurelle laivastolle se oli ahdas liikunta-ala, juuri niin suuri, että kreikkalaiset edullisesti saattoivat käyttää koko sotavoimaansa, mutta persiläiset vain pientä osaa omastaan. Kun katselen veden kirkasta, hymyilevää pintaa, joka hohtaa taivaansinisenä ja smaragdinviheriänä, niin tuntuu siltä, kun se ei voisi helmassaan kätkeä hirmujen muistoja.

Hauskoissa mietteissä ja tutkimuksissa olimme viettäneet päivämme, kuuluisia seutuja olimme katselleet ja tyytyväisinä läksimme paluumatkalle. Vaikk'eivät Salamiin maisemissa mitkään ulkonaiset merkit johda mieltä tuohon etäiseen menneisyyteen, niin tieto siitä, että niissä on suuria tapahtunut, vaikuttaa omituisen elähyttävästi. Palaat ylentyneellä mielellä, niinkuin isänmaallisesta juhlasta.

Ja ilta oli meille vielä säilyttänyt odottamattoman loppuvaikutuksen. Kun saavuimme siihen kohtaan Dafnin solasta, josta avautuu näköala yli Atheenan aukeaman, niin oli taivaanrannalla pilvikansi kohonnut raolle, ja ehtooaurinko kultasi Minervan kaupungin palatsineen, temppelineen.

Ο φινλανδός δημοσιογράφος Ι.Κ. Ίνχα στην Ελευσίνα

Το κείμενο που ακολουθεί είναι απόσπασμα από το βιβλίο του φινλανδού δημοσιογράφου και φωτογράφου Ι.Κ. Ίνχα "Ελλάδα Ι". Εκδόθηκε το 1899 στη σειρά "Γεωγραφικές παρατηρήσεις" της Εταιρίας Δια Βίου Μάθησης. Ο Ίνχα ήρθε στην Ελλάδα την άνοιξη του 1897 ως απεσταλμένος της εφημερίδας "Uusi Suometar" στον ελληνοτουρκικό πόλεμο. Μαζί του σ' αυτή την επίσκεψη στην Ελευσίνα ήταν κατά πάσα πιθανότητα οι φινλανδοί γιατροί Ρίτσαρντ Φαλτίν, Γιάλμαρ φον Μπόνσντορφ και Μπίργκερ Πεντζίν, καθώς και οι νοσοκόμες Γκέρτρουντ Μπρούνου και Άννα Φάλκεν, απεσταλμένοι του Φινλανδικού Ερυθρού Σταυρού.

Κυριακή στην Ελευσίνα

Ανησυχούσαμε για τον καιρό, αλλά ο ανοιξιάτικος αττικός ουρανός έδειχνε πως δεν υπήρχε λόγος. Το πρωί όντως έβρεχε και η εκτυφλωτική λευκή σκόνη που καλύπτει τους δρόμους της Αθήνας είχε μεταβληθεί σε λευκή λάσπη δίνοντας δουλειά στους λούστρους που είχαν γεμίσει το πάνω μέρος της πλατείας Συντάγματος. Η βροχή όμως σταμάτησε, ο καιρός άλλαξε – ευχάριστος ανοιξιάτικος καιρός και μια αραιή συννεφιά να εμποδίζει την πολλή ζέστη.

Μπροστά στο ξενοδοχείο μας ήρθαν δύο τετραθέσια λαντό, σαν αυτά που χρησιμοποιούσαν οι αμαξάδες της Αθήνας. Αφού συμφωνήσαμε με τους αμαξάδες, που φορούσαν ψηλά κυλινδρικά καπέλα, γυαλιστερά κουμπιά και διέθεταν επαγγελματικές κάρτες στα γαλλικά, την αμοιβή τους, ώστε να μην έχουμε προβλήματα εκ των υστέρων, κι αφού μας έφεραν από το ξενοδοχείο ένα μεγάλο καλάθι με καλοδιαλεγμένα φαγητά και κρασί από το κατάστημα «Σόλων και Υιός» σχεδόν στην τιμή ενός άδειου μπουκαλιού, κινήσαμε διασχίζοντας τους δρόμους της Αθήνας. Γλυκές μυρωδιές πλημμύριζαν την ατμόσφαιρα, η Ακρόπολη με τα υπέροχα μνημεία της μας κοίταζε από ψηλά, ήμασταν έξι χαρούμενοι Φινλανδοί. Όταν αισθάνεσαι οικεία στη συντροφιά τα βλέπεις και τα θυμάσαι όλα καλύτερα. Το μόνο που μας ενοχλούσε ήταν τα αδύναμα άλογα. Η κυβέρνηση είχε στείλει όλα τα καλά άλογα στον πόλεμο και στους αμαξάδες είχαν απομείνει τα αδύναμα, που κρατιόνταν με το ζόρι στα πόδια τους.

Οι άμαξές μας κυλούσαν ακόμα ανάμεσα από τα χαμόσπιτα στην αρχαία συνοικία του Κεραμικού, που σήμερα βρίσκεται στις παρυφές της Αθήνας. Εκεί έχει έρθει στο φως μια σειρά υπέροχων αρχαίων επιτύμβιων στηλών με τα γλυπτά τους. Έπειτα ακολουθήσαμε την Ιερά Οδό, που οδηγεί στην Ελευσίνα και τη Θήβα. Το όνομά του αυτός ο δρόμος το έχει διατηρήσει από την εποχή της ακμής της Αθήνας, όταν περνούσαν από εκεί οι μεγάλες θρησκευτικές πομπές που κατέληγαν στην Ελευσίνα, στον ξακουστό ναό των Μυστηρίων, όπου τελούνταν πολυήμερες λατρευτικές δραστηριότητες. Ο σημερινός δρόμος περνάει σχεδόν στο σύνολό του πάνω από την αρχαία Ιερά Οδό.

Στον κάμπο ανάμεσα στην Αθήνα και το όρος Αιγάλεω διασχίζουμε έναν μεγάλο ελαιώνα και περνάμε σε τρία σημεία ένα ποτάμι που ονομάζεται Κηφισός. Τα νερά του οδηγούνται με τόση ακρίβεια στην άρδευση του ελαιώνα, ώστε κάτω από τις γέφυρες δεν τρέχει σχεδόν καθόλου. Ολόγυρα από τη ρίζα των ελαιοδέντρων κατασκευάζονται μικρά αναχώματα και το νερό παραμένει εκεί μέχρι να απορροφηθεί σιγά σιγά από το έδαφος. Όπως λένε οι αμαξάδες, σ’ αυτό τον ελαιώνα υπάρχουν δέντρα ηλικίας εκατοντάδων, ακόμα και χιλιάδων ετών. Σε μια από τις γέφυρες του Κηφισού συνήθιζαν οι Αθηναίοι να περιμένουν την ιερή πομπή που επέστρεφε από την Ελευσίνα και να χαιρετούν λέγοντας κάθε είδους αστεία, στα οποία οι προσκυνητές προσπαθούσαν να απαντήσουν ανάλογα με τις ικανότητές τους.

Οι παρυφές της Ιεράς Οδού ήταν στην αρχαιότητα γεμάτες τάφους, βωμούς και ναΐσκους, οι θέσεις των οποίων διακρίνονται ακόμα. Τώρα ο δρόμος είναι έρημος, έτσι όμως προσέχουμε περισσότερο τις λεπτομέρειες.

Αφού αφήσαμε πίσω μας τον ελαιώνα και τα άγονα χωράφια, ο δρόμος άρχισε να ανηφορίζει σταδιακά προς την κοιλάδα του Δαφνίου, που κόβει το Αιγάλεω όρος. Και στις δύο πλευρές του δρόμου, μακριά όσο βλέπει το μάτι, δεν υπάρχει τίποτα άλλο από καφέ χώμα και μισόξερο χορτάρι. Ούτε θάμνοι ούτε δέντρα ούτε σπίτια. Αυτή είναι η ξακουστή Αττική; Καθώς ανεβαίνουμε η Πάρνηθα χάνεται, αλλά το Πεντελικό διακρίνεται πίσω από τον καφετί κάμπο γαλαζωπό κι ανάλαφρο σε όλη του την ομορφιά. Αριστερά βλέπουμε τον Πειραιά, όπου υψώνονται οι καμινάδες των εργοστασίων –παράξενο θέαμα στην Ελλάδα–, καθώς και τον Φαληρικό κόλπο, τη Σαλαμίνα και την Αίγινα. Πίσω όμως η θέα είναι άκρως ενδιαφέρουσα. Διακρίνεται η Αθήνα με τα μνημεία και τους γνωστούς λόφους της και πίσω ο μεγαλοπρεπής Υμηττός. […]

Αφού φτάσαμε στο τέλος μιας μεγάλης ανηφόρας, η θέα εξαφανίστηκε. Ο δρόμος περνάει από τα στενά του Δαφνίου, τα οποία περικλείουν λόφοι μέτριου ύψους. Τα στενά δεν είναι σε πολύ μεγαλύτερο βάθος από την πεδιάδα. Έπειτα από λίγο αρχίζει μια ελαφριά κατηφόρα, που συνεχίζεται για πολλά βέρστια. Στο κέντρο των στενών σταματάμε όμως για φαγητό, σε απόσταση περίπου ενάμισι μιλίου από την Αθήνα. Εκεί υπάρχει ένα πανδοχείο όπου μπορείς να αγοράσεις καφέ, κρασί, φρούτα, καθώς κι ένα κατάστημα. Ο λόφοι είναι καταπράσινοι, γεμάτοι πεύκα. Μια καθαρή πηγή προσφέρει τρεχούμενο νερό σε άλογα και ανθρώπους. Λίγο πιο πέρα, δίπλα στον δρόμο, βρίσκεται η έρημη μονή του Δαφνίου, την οποία επισκεφτήκαμε όσο έτρωγαν τα άλογα. Είναι χτισμένη στη θέση ενός αρχαίου ιερού του Απόλλωνα, θραύσματα από τους κίονές του οποίου έχουν επαναχρησιμοποιηθεί. Η μονή χτίστηκε κατά τον Μεσαίωνα έπειτα από ενέργειες ενός φράγκου δούκα. Οι τοίχοι του και ο τρούλος είναι διακοσμημένα με πολύτιμα βυζαντινά ψηφιδωτά, τα οποία λόγω έλλειψης συντήρησης σιγά σιγά πέφτουν. Από τα στενά του Δαφνίου ο δρόμος κατηφορίζει προς την Ελευσίνα.

Η γαλάζια επιφάνεια του κόλπου της Ελευσίνας αρχίζει να λάμπει ανάμεσα στους δασώδεις λόφους. Στο πιο στενό σημείο της πορείας μας εξετάζουμε τα κατάλοιπα ενός αρχαίου ναού της Αφροδίτης. Μόνο λίγες θεμελιώσεις έχουν απομείνει καθώς και αρκετές υπόγειες δεξαμενές κάτω από τον ναό, μέσα στις οποίες μπορεί να κοιτάξει κανείς από τα πολλά ανοίγματα. Από τη μεγάλη οχιά που βλέπουμε στο βάθος να έχει τυλιχτεί γύρω από έναν μεγάλο βάτραχο μαγεύοντάς τον με το επιβλητικό της βλέμμα, συμπεραίνουμε πως δεν έχουν πια ούτε σταγόνα νερού και βρίσκονται στο έλεος των ερπετών. Στον βράχο δίπλα από τον ναό διακρίνονται ακόμα πολλές οπές μικρού βάθους. Εκεί τοποθετούσαν οι προσκυνητές της Αφροδίτης τα αναθήματα που πρόσφεραν στη θεά της ομορφιάς.

Η κατηφόρα είναι πιο απότομη από την ως τώρα ανηφόρα, καθώς ο δρόμος συνεχίζεται προς την Ελευσίνα περνώντας ανάμεσα από γυμνούς απελπιστικά βραχώδεις λόφους σε καφετί χρώμα. Πίσω από τον κόλπο αρχίζει να διακρίνεται η Ελευσίνα, χτισμένη στην ίδια θέση με την αρχαία πόλη. […]

Μολονότι τα ερείπια της Ελευσίνας μόλις διακρίνονταν στην επιφάνεια του εδάφους και δύσκολα μπορούσε να καταλάβει κανείς για τι ακριβώς επρόκειτο, το εύρος τους μας δίνει μια ιδέα των μεγαλόπρεπων κτιρίων που βρίσκονταν εκεί κατά την αρχαιότητα και της μεγάλης σημασίας των Μυστηρίων. […]

Αφού ακούσαμε μια μακρά σειρά διαλέξεων στα ερείπια και το μουσείο, που έδωσε σχεδόν αναγκαστικά ο ξεναγός, καθίσαμε στο τραπέζι, όπου οι αμαξάδες είχαν κουβαλήσει στο μεταξύ το καλάθι με τις λιχουδιές. Ήταν μια θυσία αντάξια της Δήμητρας, της θεάς της γονιμότητας. Κοτολέτες, ψητό κοτόπουλο, πίτες και φρούτα σε μεγάλες ποσότητες. Πρέπει να παραδεχτώ ότι το άφθονο κόκκινο κρασί από τις πλαγιές της Πάρνηθας αύξησε την αρμονία των εντυπώσεών μας. Το τραπέζι είχε στρωθεί κάτω από τον ανοικτό ουρανό, στη μέση του δρόμου. Ωστόσο, δεν μπορώ να πω ότι μας ενόχλησαν ιδιαίτερα οι περίεργοι. Οι σημερινοί κάτοικοι της Ελευσίνας είναι Αλβανοί, οι οποίοι ζουν ήδη περίπου έναν αιώνα εκεί, κοντά στην Αθήνα, αλλά εξακολουθούν να μιλούν τη δική τους γλώσσα. Τα ρούχα τους είναι ίδια με αυτά των Ελλήνων και η εξωτερική τους εμφάνιση δεν διαφέρει από την εμφάνιση των απλών Ελλήνων.

Πριν αναχωρήσουμε περπατήσαμε μέχρι τη θάλασσα και είδαμε τα βουβά κύματα που έσπαγαν πάνω στην πανάρχαια πέτρινη προβλήτα. Η έξοδος του κόλπου της Ελευσίνας κλείνεται από τη Σαλαμίνα, που βρίσκεται εγκάρσια μπροστά του αφήνοντας μόνο δύο στενά ανάμεσα στα δύο άκρα του και την ηπειρωτική χώρα. Βλέπαμε λοιπόν απέναντί μας ολόκληρη τη Σαλαμίνα.

Σε τούτο το σημείο έγινε η ξακουστή ναυμαχία που έσωσε την Ελλάδα. Ο χώρος ήταν πολύ περιορισμένος για δύο μεγάλους στόλους, ακριβώς τόσος ώστε οι Έλληνες να μπορούν να χρησιμοποιήσουν όλη την πολεμική τους δύναμη αλλά οι Πέρσες μόνο ένα μικρό μέρος της δικής τους. Όταν κοιτάζω την καθαρή χαμογελαστή επιφάνεια του νερού, που λάμπει γαλανό σαν τον ουρανό και πράσινο σαν το σμαράγδι, αισθάνομαι πως δεν θα μπορούσε να κρύβει στην αγκαλιά του τόσο οδυνηρές μνήμες.

Περάσαμε τη μέρα μας με ευχάριστες σκέψεις και μελέτες, είδαμε μέρη ξακουστά και πήραμε ευχαριστημένοι τον δρόμο της επιστροφής. Μολονότι κανένα εξωτερικό σημάδι στο τοπίο της Σαλαμίνας δεν οδηγεί τον νου σ’ αυτό το μακρινό παρελθόν, γνωρίζουμε πως εκεί συνέβησαν σπουδαία πράγματα κι αυτό σου δίνει ζωή. Επιστρέφεις με ψηλά το φρόνημα, σαν από εθνική γιορτή.

 Η νύχτα μάς είχε επιφυλάξει ένα ακόμα απρόσμενο θέαμα. Όταν φτάσαμε σ’ εκείνο το σημείο της κοιλάδας του Δαφνίου απ’ όπου ανοίγεται η θέα προς την πεδιάδα της Αθήνας, τα σύννεφα στον ορίζοντα είχαν ανοίξει και ο απογευματινός ήλιος έβαφε χρυσή την πόλη της Αθηνάς με τα παλάτια και τους ναούς της.

Μετάφραση από τα φινλανδικά: Μαρία Μαρτζούκου