Kriisin keskellä ihminen

Kameran takana Milka Alanen - tarkennuspiste Kreikan nykyhetkessä

Milka Alasen “ΕΣΩ ΤΟΠΙΑ” -valokuvanäyttely kuvaa ihmisiä Kreikan kriisin keskellä. Näyttely oli esillä Suomen Ateenan-instituutissa 2.-7.12. Kesällä 2015 se nähtiin otsikolla “To vlémma tis krísis” (“Kriisin katse”) Tinoksen saarella, joka on Alasen toinen koti osan vuodesta. Tapasin valokuvaajan huhtikuussa Helsingissä, jolloin siellä Epikrisi-nimellä toteutettu näyttely herätti huomiota suomalaisessa mediassa. Näyttely antoi konkreettiset kasvot Kreikassa toteutetulle talouspolitiikalle ja toi yleiseen keskusteluun tarpeellista näkökulmaa, miten leikkauksien ja velkojen noidankehä on vaikuttanut ihmisten arkeen.Tapaamisessa Milka Alasen kanssa puhuimme ihmisistä, valokuvista, kuvaamisesta sekä elämästä Kreikassa ja Suomessa.

Kuvaajan tie Kreikkaan

Valokuva on Alasen intohimo ja ammatti. Lukion jälkeen hän opiskeli Hollolan käsi- ja taideteollisusoppilaitoksen piirtäjälinjalla, jossa hänellä sattui olemaan erinomainen valokuvauksen opettaja. Valokuvaus alkoikin tuntua omalta ilmaisumuodolta. Alanen pääsi opiskelemaan valokuvausta Lahden Muotoiluinstituuttiin, ja sieltä hän valmistui valokuvaajaksi vuonna 1997. Opinnot ovat vieneet Alasen välillä myös Ruotsiin, Fotohögskolaniin. Parhaillaan hän opiskelee Aalto-yliopistossa tähtäimenään kuvataiteen ja valokuvauksen opettajan pätevyys. Alanen on toiminut lehtikuvaajana, jonka aihepiirit liikkuvat ihmisistä sisustukseen ja ruokiin, ja tehnyt välillä myös opetustyötä. Valokuviaan hän on esitellyt näyttelyissä, ja niitä on julkaistu myös kirjan muodossa.

Alasen töissä dokumentaarisuus on vahvasti läsnä. Kahden toimittajan tyttärenä Alanen kasvoi tapahtumien ja ilmiöiden dokumentoinnin maailmaan. Opintojen painopisteen muuttuminen piirtämisestä valokuvaukseen onkin tässä valossa luonteva siirtymä. “Dokumentaarisessa valokuvauksessa journalismi yhdistyy taiteeseen”, kiteyttää Alanen.

Dokumentaarinen kuvaus johdatti Alasen myös ensimmäistä kertaa Kreikkaan vuonna 1999. Tuolloin hän oli Helsingin Sanomissa kesätöissä lehtikuvaajana, ja toimittaja Esa Keron kanssa he päättivät lähteä ulkomaille tekemään kirjan. Matka suuntautui lopulta sattumalta Tinoksen saarelle, jossa kaksikko tutustui Alasen tulevaan mieheen. Tämä kolmikko reissasi yhdessä useamman viikon ajan Tinoksella, Alasen kamera vahvasti kuvassa mukana. Reissusta syntyi myös tavoittenna ollut kirja, "Kuolema Kreikassa" (2004). Tinoksella on nyt Alasen toinen koti, jossa hän miehensä Pavlosin ja kahden tyttärensä kanssa asuu osan vuodesta. Osan vuodesta perhe asuu Helsingissä.

Kriisi, ihminen ja katse

Näyttely kuvaa ihmisiä Kreikan kriisin keskellä. Itse näin kuvat ensimmäisen kerran Helsingin Laterna Magicassa (http://www.laterna.net/laterna/press.php?ID=alanenm), jossa kuvat sulautuivat rosoiseen näyttelytilaan saumattomasti. Toistamiseen katsoin kuvat Postitalossa kameraliike Rajalan tiloissa. Siellä ne hukkuivat helposti kaupan sekaan, mutta kun niitä osasi etsiä, ne toimivat pysäyttävänä kontrastina kiihtyvälle teknisen ja taloudellisen kasvun ihanteelle. Tähän kohtaan sopii mainita Alasen toteamus, ettei hän ole niinkään innostunut valokuvauksen teknisestä kehityksestä - sisältö on keskeinen. Paraskaan markkinoilla oleva kamera ei takaa hyvää lopputulosta. Alaselle tunnelma ja sen taltiointi on olennaista. Tunnelma syntyy vaikkapa kontaktista kuvattavan kanssa, valosta, kompositiosta ja kuvakulmasta. Tekniikan hallitseminen mahdollistaa halutun lopputuloksen mekaanisen toteuttamisen. Valokuvauksen ihanuus on hetken ja sattuman läsnäolo, toteaa Alanen.

Euroopan Unionin itärajojen yhteiskunnat, ihmisten arki ja elämä Kreikassa ja Suomessa, valottuvat Alaselle omakohtaisella kokemuksella. Vaikka Suomessa puhe talouskriisistä on arkipäivää, köyhyys ei leikkaa samalla tavoin läpi koko kansan kuin Kreikassa. Siksi myös köyhyys kuva-aiheena on konkreettisesti läsnä Kreikassa hyvin eri tavoin kuin Suomessa.

Näyttelyyn koostetun kokonaisuuden muodostumisesta Alanen toteaa yksinkertaisesti, että on tärkeä dokumentoida Kreikan tapahtumia siellä elävien ihmisten kautta. Alanen haluaa taustoittaa nykytilannetta ja kertoa siitä meille pohjoismaiseen hyvinvointiin tottuneille ihmisille.

Yhteiskunta on suurissa ongelmissa, kun vallan, politiikan ja talouden rakenteet eivät ole tarpeeksi läpinäkyviä, kun valtaeliittiin ei luoteta ja harmaa talous saa porskuttaa omalla painollaan. Tämä ei lopulta ole mitenkään kaukana meistä Pohjoismaiseen hyvinvointiin ja demokratian toimivuuteen tuudittautuneista ihmisistä, vaikka toki Kreikan kriisin mitta-asteikko on toinen.

Peruskoulutuksen tai terveydenhuollon massiivisien leikkausten vaikutukset näkyvät osin tietysti jo leikkaushetkellä, mutta kumuloituvat vuosien saatossa. Mikä määrä toivonsa, tulevaisuutensa, työnsä ja terveytensä menettäneitä lapsia ja aikuisia tarvitaan, että yhteiskunta suistuu syöksykierteeseen?  Keskustelut ja toimet harmaan talouden kitkemiseksi ja sosiaaliturvan kehittämiseksi ovat tärkeitä, jotta Kreikka ottaisi askeleen kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Tasavertaisuuden, hyvän elämän ja toivon teemoja on tärkeä miettiä - myös meillä Suomessa, jossa juuri astutaan mittavien leikkausten tielle.

Valokuva, tarina ja kokonainen elämä

Alasen valokuvien myötä on luonteva pohtia sekä katsojan että valokuvattavan katsetta. Valokuvien yksilöt katsovat suoraan eteen - myös silloin kun heidät on kuvattu sivusta päin tai jopa silloin, kun he pitävät silmiään kiinni. Heidän katseensa pakottaa kuvien katsojan osalliseksi tilaan, tilanteeseen, yhteiskuntaan - halusipa sitä tai ei.

Argiró, yli 80-vuotias Smyrnan pakolaisten jälkeläinen, on kuvattu valkoista rapattua seinää vasten. Hänen valkoiset hiuksensa, suora katse ja sylintäydellinen ruokajonosta saatua leipää pysäyttävät minut ihmisen aikaansaaman katstrofien jatkumon äärelle. Smyrnan verilöyly v. 1922 ja siitä selvinneiden ihmisten pakolaisuus uudessa oudossa "kotimaassaan" Kreikassa on läsnä kreikkalaisessa mentaliteetissa. Jos Suomessa puhutaan evakoista ja evakkouden traumasta seuraaviin sukupolviin, Kreikassa Smyrnan katastrofi on vähintään samanlainen käsite, totista totta lähes sata vuotta tapahtumien jälkeen. Tätä historian lastia Argiró kantaa, 80-vuotiaana, leipäjonossa. Elämän ja ihmiskohtaloiden sattumanvaraisuus iskee lujaa.

Kysyn Alaselta, kertooko kuva enemmän kuin tuhat sanaa. "Kyllä ja ei", hän toteaa. "Kuva kertoo eri kielellä. Kuvassa voi tiivistyä nuo tuhat sanaa. Mutta taitava sanankäyttäjä voi ilmaista asiat hyvin tiiviisti." Yksi tällainen sanankäyttäjä Alasen lähipiirissä on juuri Esa Kero. Kuvan ja sanan toisiaan täydentävä ilmaisu näkyykin konkreettisesti tämän kaksikon yllä mainitussa teoksessa, joka kertoo ihmisten tarinoita kuoleman läheisyydessä. Myös tässä näyttelyssä teksti kuuluu kuviin: jokaisen kuvatun kohdalla on nimi ja tausta sekä kuvauspäivämäärä. Kuvat ovat yksilöiviä, ihmisillä on konteksti.

Kuvan vahvuus tarinankerronnassa piilee pitkälti sen monitulkintaisuudessa.  Kuvallinen ärsyke voi johdattaa katsojan vaikkapa omiin kokemuksiin ja muistikuviin yllättäviäkin polkuja pitkin, ja jokainen katsoja voi tulkita yhtä ja samaa kuvaa omista lähtökohdistaan hyvinkin eri tavoin ja lopputuloksin. Itselleni tuli kovin lähelle Ramona, pieni tyttö, joka poseeraa tuolilla rennosti istuen - valuen, niin kuin lapsilla on joskus tapana. Ramona katsoo suoraan kameraan ihan tavallisesti, ei yritä mitään, kädet rennosti edessään roikkuen. Hänellä on samanlainen ketjuvaateliikeen mekko kuin omalla 4-vuotiaalla tyttärelläni. Ramona on saman ikäisenä oppinut sanan krísi, kertoo kuvateksti. Oman tyttäreni varsin monipuoliseen ja rönsyilevään sanavarastoon kriisi ei vielä kuulu.

Kuvassa voi olla kokonainen elämä. Morsiuspuvussaan kuvattu Hrísa katsoo alta kulmain. Kasvot ovat morsiushunnun takana. Häät ovat yleensä rakkauden ja ilon juhla, mutta Hrísa ei poseeraa tyypillisen morsiamen tavoin. Hän ei hymyile, ei esittele kiiltävää sormusta tai prinsessamekkoaan. En saa hänen ilmettään tulkittua. Se on epäluuloinen ja kova, mutta jollain tapaa tyttömäinen. Tulevaisuuteen ei ainakaan katsota sadunomaisesti. Aika karua on meno. Alanen halusi löytää kuvaan morsiamen, mutta päätyi kuvaamaan ennestään tuntemattoman, tinoslaisen häävalokuvaajan Hrísan, joka kertoi menneensä jonkun aikaa sitten naimisiin, ja jonka valokuvaamo taisteli kriisin myötä pienentyneiden tulojen kanssa. Idea hääkuvaajasta omassa morsiuspuvussaan syntyi. Myöhemmin Hrísa kertoi, että oli mennyt naimisiin jo pari kesää sitten, mutta Alanen halusi silti kuvata juuri hänet. Kuvauspäivänä Hrisa oli sai tietää, että on raskaana ja tämä ehkä selittää hänen sisäänpäin kääntyneen katseensa. Siihen on tiivistynyt kokonainen elämä, sukujen, perheiden ja sukupolvien jatkumo. Tämä kuva on poikkeuksellinen Alasen näyttelyn kokonaisuudessa siinä, että se on eräällä tavalla lavastettu. Silti se kertoo morsiamen tarinaa viiltävällä tarkkuudella. Kuva on myös yksi Alasen omista suosikeista.

Ihminen ennen kaikkea

Toinen esimerkki kuvaajan suosikeista on ERT:in mielenosoituksessa kuvattu Vasílis. Kamera vangitsee kohteensa, tupakkaa polttavan miehen, joka kuuntelee surullisena ERT:stä irtisanotun sinfoniaorkesterin konserttia. Kansallisen TV- ja radiokanavan sulkemista vastustavat mielenosoittajat sumenevat taustalla massaksi. Toinen massatapahtuman liittyvä kuva on äärioikeistolaisen, avoimesti väkivaltaisen Hrisí avgí eli Kultainen aamunkoitto -puolueen kokoontumisesta. Alanen halusi kertoa Kreikan tilanteesta, ja sisällyttää kuvasarjaansa pienen kuvan, joka kertoo väkivaltaisen ja pelolla kiihkotunnelmaa luovan puolueen ihmisistä.

Tavallisesti Alanen valitsee kuvattavan kohteen sattumanvaraisesti. Hrisí avgín tapauksessa hänen piti kuitenkin saada kuvauslupa puolueen tiedottajalta. Hän olisi halunnut kuvata jotain puolueen poliitikkoa  tämän omassa kodissaan, esimerkiksi raskaana olevaa naisjäsentä, mutta lupa heltisi vain puolueen julkiseen kokoontumiseen. Kuvaustilanne oli ahdistava. Alasen jokaista liikettä ja kameran suuntaa vahdittiin taukoamatta, ja tunnelman ja tilanteen taltiointi halutulla tavalla oli mahdotonta. Kameralle tallentuivat lopulta Stávros ja Arhontúla, kaksi nuorta rakastavaista. Alaselle itselleen kuvaustilanne ja pariskunta herätti ristiriitaisia ajatuksia, miten näitä avoimesti väkivaltaan kiihottavan puoleen kahta nuorta voi tulkita ja halusiko Alanen edes kuvata heitä näyttelyyn. Tinoksella kesällä 2015 pidetystä näyttelystä Alanen jätti pariskunnan kuvan pois. Alanen ei halunnut kenenkään tulkitsevan, että hän kannattaisi kyseistä puoluetta. Tarkoituksena oli ollut luoda kriittinen ja paljastava katse. Kuva tuntui kuitenkin ylimääräiseltä, kuin se olisi kuulunut eri sarjaan.

Alanen kuvaa maailmaa ihmisten kautta. Hän on kiinnostunut ihmiskohtaloista, ja tämä kiinnostus mahdollistaa myös osaltaan sen, että hänen on yleensä helppo lähestyä kuvauskohteekseen tarttuneita ihmisiä. Herkkyyttä kuitenkin tarvitaan: millä tavoin ihmistä kannattaa lähestyä. Alanen oli kiinnittänyt huomionsa penkillä nukkuvan vanhan naisen, Kalomíran, kauniisiin kasvoihin ja kuvasi häntä hetken. Alueella liikkuva vartija kertoi Kalomíran ja tämän pojan Níkoksen tarinaa ja samalla varoitteli, että Kalomíra voi herättyään olla vihainen. Alanen lähestyi herännyttä Kalomíraa jutellen, tarjosi aamiaista ja vasta sitten kertoi olevansa valokuvaaja ja kysyi saisiko kuvata Kalomíraa kuvasarjaansa. Kalomíran katse ja hänen tarinansa taltioituivat Alasen kameralle.

Nimet, kuvat, ihmiset ja tarinat tulevat katsojan eteen peräjälkeen. Romanityttö Theodóra (“Jumalan lahja”) kantaa lemmikkivuohtaan, pariskunta Argiró ja Stélios istuvat kulahtaneessa autossaan, raskaana oleva Eléni kreikkalaisen kesäauringon kovassa valon ja varjon todellisuudessa, pakistanilaiset paperittomat, joista kolmen nimi on Muhammed ja yksi on Giabet, työn perässä koko Kreikan kiertänyt Dimítrios paljaat jalat tuolille ojennettuna, entinen toimittaja María ja valkoinen kyyhkynen lentoon lähdössä. Kriisin kasvot eivät pääty tähän kuvasarjaan. Ehkäpä nämä ja tulevat kuvat vielä muuntautuvat kirjaksikin.

Manna Satama

(teksti muokattu Helikonissa 2/2015 ilmestyneestä artikkelista)

Isänmaan ylistys kreikkalaisin säkein

ISÄNMAAN YLISTYS KREIKKALAISIN SÄKEIN

Johan Paulinus, aateloituna Lillienstedt (1655-1732) piti Uppsalan yliopistossa vuonna 1678 (ollessaan vain 22-vuotias) heksametrimittaisen kreikankielisen puheen, joka sisälsi 372 säettä. Runo on ylistyspuhe Paulinuksen synnyinmaalle, kuten sen latinankielinen otsikko kertoo: Magnus Principatus Finlandia, epico carmine depicta (Suomen suuriruhtinaskunta, eepillisessä runossa kuvattuna). Paulinus käsittelee Finlandia-runossaan niin Suomen maantieteellistä asemaa, ensimmäisiä asukkaita ja heidän uskontoaan, kristinuskon tuloa Suomeen, Suomen flooraa ja faunaa, talonpoikaiston elämäntapaa, suomalaisia aatelissukuja ja suomalaisten sotamainetta. Lopussa Paulinus ylistää vielä entistä Alma Materiaan, Kuninkaallista Turun Akatemiaa sekä Turun hovioikeutta.

Hilpeämielisen sään mesituoksua, myös keväthurmaa

lehtojen lehtevien, paratiisien ambrosiaisten

nauttien soinnukkain sävelin minä laulelin ennen.

Nyt minut ylväämpään vie työhön rohkea mieli: 

laulaa FINNONIEN sotakuulua heimoa Areen,

maatakin Finnonian avaraa ylistää minä tahdon.

 Maa tämä taivaaseen, Otavaan tähyää yli päämme;

ihmiset, joita nyt katsoa voi rusosorminen Eos,

väittävät sen olevan maanpiirin äärenä vallan,

vain ovat kansat villit ja raa’at naapurinansa.

Kyllin tuntevat sen meren valtavan äärien kansat

läntiset, pohjoiset, etelän kuin myös idän rannat.

Rein-isän partaiden asujat sen tuntevat kaikki,

myös pyhän virran tuon Rhodanuksen rantojen heimot

tai lavean Tiberis-joen tai väki vyöryvän Dneprin

tai asukas, joka Ebron tuon juo virtavan vettä.

     Oi ikiarmas maa, ylin kuuluu kunnia sulle,

kun pyhän hurskauden, joka kaikkien on paras lahja

vaikka sen torjui pois oveltaan jumaltappaja-kansa

Juudean hirveä tuo sekä pilviäpiirtävä Rooma

kattoineen - sinä taas sylin aukaisten otit vastaan.

Kerran muinoin kun maan ilkeämielisen jätti

Astraie, asumaan sinun maillesi jäi tämä neitsyt.

Muusat, tyttäret Zeun, avarat kun tanteret Hellaan

jättivät kuoroineen, pyhän hylkäsivät Helikonin,

Pieros-vuorenkin, Permessoksen pyhän virran,

maahasi matkasivat, jalon temppelin laativat sinne.

     Armas äitini, nyt älä rohkeudestani suutu,

että mä, jos olenkin minä halvin lastesi lauman,

että mä, jos olen myös mitätön vain palvoja Muusain,

jolle Khariitit vielä ei suoneet laulujen lahjaa,

rohkeuden otin näin ylistystäsi laulaen kiittää.

Kyllähän sulla on monta ja synnytit, kasvatit monta,

jotka sen hengellään paremmin mua voisivat tehdä,

laulaa hymnin arvokkaan sinun kunnias tähden.

Tua Korhonen, Teivas Oksala & Erkki Sironen, Johan Paulinus (Lilllienstedt): Magnus Principatus Finlandia. Suomen Suuriruhtinaskunta, Helsinki 2000,.

Εγκώμιο για τη Φινλανδία στα αρχαία ελληνικά

ΕΓΚΩΜΙΟ ΓΙΑ ΤΗ ΦΙΝΛΑΝΔΙΑ ΣΤΑ ΑΡΧΑΙΑ ΕΛΛΗΝΙΚΑ

Ο Γιόχαν Παουλίνους, κόμης του Λίλιενστεντ, (1655-1732) σπούδασε στην Ακαδημία του Τούρκου και στο Πανεπιστήμιο της Ουψάλα. Κατέλαβε διάφορες θέσεις στον κρατικό μηχανισμό της Σουηδίας και της Φινλανδίας, η οποία αποτελούσε εκείνη την εποχή μέρος του Βασιλείου της Σουηδίας. Υπήρξε ταλαντούχος ποιητής. Στα είκοσι δύο του χρόνια, τον Μάρτιο του 1678, εκφώνησε στην Ακαδημία της Ουψάλα έναν εγκωμιαστικό ποίημα για τη χώρα του στα αρχαία ελληνικά και σε εξάμετρο, το γνωστό «Magnus Principatus Finlandia, epico carmine depicta» που αποτελείται από 372 στίχους. 

Tua Korhonen, Teivas Oksala & Erkki Sironen, Johan Paulinus (Lilllienstedt): Magnus Principatus Finlandia. Suomen Suuriruhtinaskunta, Helsinki 2000.

Η μουσική της Φινλανδίας (Ελεύθερο Βήμα, 30 Νοεμβρίου 1939)

H MOYΣIKH THΣ ΦINΛANΔIAΣ

Στην αναπόλησι της μακρυνής υπερβορείας αυτής χώρας, άγνωστες μουσικές φωνές συντονίζουν φανταστικούς χορούς στο πελιδνό φως ενός μεσονυχτίου ήλιου... Tο Άγνωστο πλημμυρίζει την ψυχή με πρωτόφαντους συναισθηματικούς κόσμους. Από τις χιονισμένες πεδιάδες πνέουν μελίσματα νοσταλγικά, διάφανα, που σκορπίζουν διάχυτη μια φλογερά ανθρώπινη θλίψι και συμπόνια. H Φινλανδία έμενε έως τα 1900 μια μουσικώς ανεξερεύνητη χώρα. Ένας εμπνευσμένος Φινλανδός μουσικολόγος και συνθέτης, ο Ίλμαρι Kρoν, παρουσιάσθηκε τότε στο παγκόσμιο μουσικό συνέδριο των Παρισίων και απεκάλυψε στον κόσμο τους μουσικούς θησαυρούς της μακρυνής του πατρίδος. Συλλογές από θρησκευτικά και δημοτικά τραγούδια «Suomen Kansan Sävelmiä», που έστρεψαν προς την Φινλανδία το φλογερόν ενδιαφέρον του διεθνούς μουσικού κόσμου. Το ενδιαφέρον αυτό εύρισκε ακριβώς την εποχή εκείνη ένα πλουσιώτατο μουσικόν υλικόν για ν’ ασχοληθή: μιαν ολόκληρη πλειάδα νέων συνθετών με αρχηγό τους τον Ζαν Σιμπέλιους, που ακολουθούσε την παράδοσι του εθνικιστού θεμελιωτού της φινλανδικής μουσικής Pοβέρτου Kάγιανους – ενός ωρκισμένου οπαδού του αγνού φολκλορισμού, τον οποίον θρηνούσε ως τον μόνον συνθετικόν πυρήνα μιας μεγάλης μουσικής δημιουργίας. Την παράδοσι αυτή ενίσχυσε με τα έργα του ο Bεγκέλιους, και οι δύο αυτοί πατριώται θεματοφύλακες και διαγγελείς μιας τιμιωτάτης εθνικής παρακαταθήκης την εμπιστεύθηκαν στους ερχομένους μουσικούς. Έτσι οι νεώτεροι Φινλανδοί συνθέται ζήτησαν μέσα στον εθνικό φολκλορισμό την αφετηρίας μιάς νέας τέχνης. Γι’ αυτό σε όλους θ’ απαντήσωμε τα ίδια χαρακτηριστικά γνωρίσματα: την βαθυτάτη μελαγχολία που διαπνέει τα μελωδικά θέματα, τους παράξενους και εντελώς απρόβλεπτους ρυθμούς, ένα νοσταλγικό μυστικισμό και την τρισυπόστατη ποίησι που πηγάζει από το έδαφος, το ένστικτο και το πάθος. Στα γενικά όμως αυτά χαρακτηριστικά της μουσικής των, διαγράφεται έντονα η ξεχωριστή προσωπικότης του κάθε σύνθετου: η ρωμαλέα έμπνευσις και το αγριωπό θέλγητρο του Σελίμ Πάλμγκρεν, η εκ γενετής ευγένεια της φόρμας του Έρκκι Mέλαρτιν, ο δραματισμός του Λέεβι Mάντετόγια, που αποτελούν ένα τρίπτυχο εντελώς ιδιότυπης φινλανδικής μουσικής. Ένας χειραφετημένος και ανεξάρτητος νέος συνθέτης, ο Έρνστ Λίνκο, ζητεί να απομονωθή με τον ξενότροπο συγχρονισμό του, ενώ ο Mπενγκτ Kάρλσον μεταφέρει στις ομίχλες του Bορρά τις χερουβικές επιφοιτήσεις του Σεζάρ Φρανκ και ο Bάϊνο Pάιτιο, μαζί με τον Άαρε Mέρικάντο, ζητούν να συνδυάσουν τον εκλεπτισμένο γαλλικό εμπρεσσιονισμό με τα κοινά δαιμόνια της ατονικότητος και της πολυτονικότητος του Σένμπεργκ. Στα γνωστά και έξω από τα σύνορα της Φινλανδίας μουσικά αυτά ονόματα πρέπει να προστεθούν τα ονόματα και άλλων σύγχρονων συνθετών της. Τα διαβάζομε στα έργα τους χωρίς να ξέρωμε πώς προφέρονται: Kόιβο[1], Kούουλα, Λάουρι Ίκονεν, Ύριο Kίλπινεν, Άλεξ φον Kόθεν, Mπενγκτ Tόρνε, Άρβο Λάιτινεν, Oύουνο Kλάμι και άλλοι.

                      Ο Σιμπέλιους μένει πάντα ο κορυφαίος εθνικός συνθέτης της Φινλανδίας. Ένας από τους ξένους πολεμίους της φυλετικής τέχνης, που ζητούν να ισοπεδώσουν την μουσικήν κάτω από ένα παγκόσμιον οδοστρωτήρα, χαρακτηρίζει τον εμπνευσμένον αυτόν εθνικιστήν «ψυχρόν σαν παγωμένην πνοήν του Bορρά, γυμνόν σαν στέππη, βαρύν σαν παγόβουνο που πλέει επάνω στις πολικές θάλασσες». Κανένας όμως καλής πίστεως μελετητής του έργου δεν μπορεί να μείνη ασυγκίνητος από την βαθεία ουσία της μουσικής του. Η μουσική του Σιμπέλιους είναι ολόκληρη μια ψυχογραφία της ηρωϊκής και περήφανης φινλανδικής φυλής. Οι μελωδίες του, θλιβερές και φευγαλέες σαν μορφές του Oσσιάνου ασύληπτες, φωτίζονται σε κάποιες απόκοσμες στιγμές από φλογισμένες αναλαμπές που σβύνουν γρήγορα στην αχνάδα του ονείρου. Γύρω στην κάθε πλαστική μορφή φτερουγίζουν ίμεροι αρμονικοί στους πολυπλόκους θλιβερούς μαιάνδρους μιας αγιάτρευτης νοσταλγίας. Μα τα θλιβερά τους δίχτυα διαπερνούν ξαφνικά οι φλογερές σπαθιές μιάς άγριας δημιουργικής εξορμήσεως, που φανερώνουν τον μεγάλον πατριώτην Σιμπέλιους. Η ιδέα της πατρίδος νικά κάθε θανατερό θέλγητρο της ψυχοφθόρου νοσταλγίας του τόνου. Ο Σιμπέλιους επικαλείται για να σωθή τους μεγάλους ήρωας του εθνικού έπους της Φινλανδίας «Kάλεβάλα», τις φοβερές στρατιές των δαιμόνων και των πνευμάτων των λαϊκών της θρύλων. Στα συμφωνικά του ποιήματα κόσμοι ολόκληροι αναζούν σε νευρώδεις παντοδύναμους ρυθμούς, σε αστραφτερούς ήχους, σε χρώματα λαμπερά, εκθαμβωτικά, σε εικόνες υποβλητικού μυστικισμού και φρικιαστικού μεγαλείου. Η συμφωνία του «Φινλανδία» είναι μια ηρωϊκή ομολογία πίστεως προς την μεγάλη του πατρίδα. Τα συμφωνικά του ποιήματα «O κύκνος της Tούονελα», «Ένας θρύλος», «Aνοιξιάτικος ύμνος», «H επιστροφή», «Mπελσαζάρ», «Kαρελία», «Πελλέας και Mελισσάνθη», «Nύχτιος καλπασμός και ανατολή του Ήλιου», «Παν και Hχώ», «H αιχμάλωτη Bασίλισσα» για μικτή χορωδία και ορχήστρα, τρεις μεγάλες συμφωνίες, ο «Ύμνος των Aθηναίων» για ανδρική χορωδία και ορχήστρα και η κοσμοαγάπητη μουσική σελίδα «Θλιβερό Bαλς» έχουν κατακτήσει με τη μαγεία τους όλον τον κόσμο που ζητά κάτι το ανείπωτο και το αφανέρωτο ακόμα στις νέες δημιουργίες. Τις άγνωστες φανταστικές δυνάμεις που πλανώνται μέσα στην μουσική του Σιμπέλιους, δεν μπορούν να νοιώσουν, ούτε να αντιληφθούν τα κοινά ψυχικά μάτια των ανθρώπων που έμαθαν να αντικρύζουν μόνο τις απτές πραγματικότητεςτης ζωής. Για να ξεδιαλύση το φως μέσα στις μυστηριακές αυτές και μακρόσυρτες σκιές του Bορρά χρειάζεται μια ειδική διαισθητική τηλεόρασις.

                      Η τέχνη του Σιμπέλιους είνε ένας φανταστικός κόσμος, μέσα εις τον οποίον ζωντανεύουν εντατικά ή γλυστρούν σαν φαντάσματα όλα τα σύμβολα αγνώστων για μας δυνάμεων, αγαθών και κακοποιών πνευμάτων, αγγέλων με μαγεμμένες άρπες, τεράτων με τρία κεφάλια, σειρήνων, διαφανών συλφίδων, νάνων και γιγάντων. Μια μουσική γεμάτη μυθοπλάσματα, οπτασιασμούς εξαϋλωμένους, ομίχλες που κρύβουν και φανερώνουν φαντάσματα ασύλληπτα στη φαντασία και στην αίσθησι της ακοής, μέσα στους παράξενους πρωτόφαντους ρυθμούς και στις αναπάντεχες συγκοπές. Μια μουσική γεμάτη νοσταλγική αγωνία, προαισθήματα απαίσια, αλλά και πλημμυρισμένη από τον διονυσιασμό μιας αγνής και εξαίσιας φυσιολατρείας. Η κυριαρχία του ελάσσονος τρόπου διασπείρει στην μουσική ατμόσφαιρα του Σιμπέλιους μιαν υποβλητικωτάτη και μελαγχολική περιπάθεια, που σκοτεινιάζει ακόμα με την παρεμβολή των αρχαίων φρυγίων και μιξολυδίων τρόπων. Τα μελίσματα της μουσικής αυτής εκπνέουν στην πέμπτη του τόνου και παρουσιάζουν θαυμαστές συμπτώσεις με αρχαίες ελληνικές και βυζαντινές μολπές. Έτσι ο παράξενος εξωτισμός της υπερβορείας αυτής μουσικής, μας συγκινεί ακόμη βαθύτερα με τον υποβλητικό ανατολισμό της. Απότομες και βοερές συγχορδίες διάφωνες φωτίζουν αστραφτερά τα βάθη των μουσικών σκηνογραφιών που πνίγονται μέσα σε βαρειές σκιές. Και όλη αυτή η ψυχογραφία του μυστηρίου, όλος αυτός ο κόσμος των μουσικών ψευδαισθήσεων, καθοδηγείται με την μεγαλείτερη ρυθμική αυτοπεποίθησι και κυριαρχία. Ο Σιμπέλιους, ο εθνικός συνθέτης της Φινλανδίας, δεν διαψεύδει ποτέ τον ηρωϊκόν προορισμό του.

ΣOΦIA ΣΠANOYΔH

EΛEYΘEPO BHMA, 30 Νοεμβρίου 1939

---

[1] Δεν μπορέσαμε να εντοπίσουμε κάποιο φινλανδό συνθέτη με αυτό το όνομα.

Βεγκέλιους (Wegelius, Martin, 1846-1906): Συνθέτης. Ίδρυσε τη μουσική σχολή του Ελσίνκι, σημερινή «Ακαδημία Σιμπέλιους». Υπήρξε δάσκαλος του Σιμπέλιους.

Martin Wegelius

 Ίκονεν, Λάουρι (Lauri Ikonen, 1888-1966): Συνθέτης. Θεωρείται ο τελευταίος της σχολής Σιμπέλιους.

Κάγιανους, Ροβέρτος (Kajanus, Robert, 1856-1933): Συνθέτης και διευθυντής ορχήστρας. Μολονότι ήταν σουηδόφωνος, εργάστηκε για την αφύπνιση της φινλανδικής εθνικής συνείδησης. Ίδρυσε τη συμφωνική ορχήστρα του Ελσίνκι και δίδαξε για χρόνια στο πανεπιστήμιο της πόλης.

Κάρλσον Μπενγκτ (Karlsson, Bengt, 1891-1967): Συνθέτης. Συνέθεσε 6 συμφωνίες και 4 κουαρτέτα για έγχορδα.

Κίλπινεν Ύργιο (Kilpinen, Yrjö, 1892-1959): Συνθέτης, σπούδασε στην «Ακαδημία Σιμπέλιους και στη Βιέννη».

Robert Kajanus

Uuno Klami

Κλάμι, Ούνο (Klami, Uuno, 1900-1961): Συνθέτης και ακαδημαϊκός, σπούδασε στο Ελσίνκι, τη Βιέννη και το Παρίσι. Χρημάτησε μουσικοκριτικός της εφημερίδας Helsingin Sanomat. Πηγή έμπνευσής του ήταν η θάλασσα.

Κόθεν, Άλεξ φον (Κοthen, Axel von, 1830-1860): Συνθέτης, δάσκαλος φωνητικής, μουσικοκριτικός και τραγουδιστής κλασικού ρεπερτορίου. Σπούδασε στο Ελσίνκι, τη Ρώμη, την Αγία Πετρούπολη, τη Βιέννη, το Παρίσι τη Δρέσδη και το Βερολίνο. Έδωσε πολλές συναυλίες ανά τη Ευρώπη, παρόλα τα κινητικά προβλήματα που αντιμετώπιζε.

Ilmari Krohn

Κούουλα (Kuula, Toivo Timoteus, 1883-1918): Συνθέτης. Αρχικά επηρεάστηκε από τον εθνικό ρομαντισμό, ενώ στα τελευταία έργα του από το γαλλικό ιμπρεσσιονισμό. Ο Κούουλα σκοτώθηκε στον εμφύλιο πόλεμο του 1918.

Κρον, Ίλμαρι (Krohn, Ilmari, 1867-1960): Συνθέτης και μουσικολόγος, θεωρείται ο πατέρας της φινλανδικής μουσικολογίας. Ήταν ο πρώτος που δίδαξε μουσικολογία στο πανεπιστήμιο του Ελσίνκι. Συνέθεσε ορατόρια και την όπερα Τuhotulva (Καταστροφική πλημμύρα, 1917).

Λάιτινεν, Άρβο (Laitinen, Arvo, 1893-1966): Συνθέτης, καθηγητής στην «Ακαδημία Σιμπέλιους».

Λίνκο, Έρνστ (Linko, Ernst, 1889-1960): Συνθέτης και σπουδαίος πιανίστας. Χρημάτησε καθηγητής στην «Ακαδημία Σιμπέλιους».

Μάντετόγια, Λιέβι (Leevi Madetoja, 1887-1947): Συνθέτης και διευθυντής ορχήστρας. Σπούδασε στο Ελσίνκι, το Παρίσι και τη Βιέννη. Μαθητής του Σιμπέλιους. Χρημάτισε καθηγής στο πανεπιστήμιο του Ελσίνκι και μουσικοκριτικός στην εφημερίδα Helsingin Sanomat. Άρχισε ως ρομαντικός, αργότερα όμως επηρεάστηκε από τα ρεύματα της εποχής του.

Erkki Melartin

Leevi Madetoja

Μέλαρτιν, Έρκι (Erkki Melartin, 1875-1937): Συνθέτης, μαθητής του Βεγκέλιους.

Μέρικάντο, Άαρε (Aarre Merikanto, 1893-1958): Συνθέτης. Άρχισε ως ρομαντικός και σιγά σιγά πέρασε στον μοντερνισμό. Χρημάτισε καθηγητής στην Ακαδημία Σιμπέλιους.

Πάλμγκρεν, Σελίμ (Palmgren, Selim, 1878-1951): Συνθέτης, σπούδασε στο Ελσίνκι και στη Γερμανία. Δίδαξε στην Ακαδημία Σιμπέλιους. Συνέθεσε πάνω από 300 κομμάτια για πιάνο κ.ά.

Selim Palmgren

Jean Sibelius

Σιμπέλιους, Ζαν (Sibelius, Jean, 1865-1957): Συνθέτης, σπούδασε στη μουσική σχολή του Ελσίνκι με δάσκαλο τον Μάρτιν Βεγγέλιους, στο Βερολίνο και στη Βιέννη. Τα έργα του αρχικά ήταν εμπνευσμένα από τη γερμανική μουσική, γρήγορα όμως στράφηκε προς τους μύθους της πατρίδας του.

Σένμπεργκ, Άρνολντ (Schönber, Arnold, (1874-1951): Αυστριακός συνθέτης. Η δράση του συνδέθηκε με το εξπρεσιονιστικό κίνημα. Επικεφαλής της Δεύτερης Σχολής της Βιέννης, εισήγαγε την ατονικότητα. Υπήρξε επίσης πολύ σημαντικός θεωρητικός της μουσικής και ζωγράφος .

Σπανούδη, Σοφία (Κων/πολη 1878 - Αθήνα 1952): Διακεκριμένη προσωπικότητα των ελληνικών Γραμμάτων και των Τεχνών, μουσικός, δημοσιογράφος, μουσικοκριτικός και λογία.

Τόρνε, Μπενγκτ (Τörne, Bengt von, 1891-1967): Συνθέτης, συνέθεσε έξι συμφωνίες, κουαρτέτα για έγχορδα και άλλη ορχηστρική μουσική. Το 1937 εξέδωσε ένα βιβλίο για τον Ζαν Σιμπέλιους με τον τίτλο Sibelius: A Close-Up.

Atheena sodan aikana (I.K. Inha: Hellas ja helleenit, 1897)

ATHEENA SODAN AIKANA

Ensimmäinen vaikutukseni Atheenasta oli, että se on enemmän itämaalainen, kuin europalainen kaupunki. Asemahuone on perin yksinkertainen, järjestystä ei pidetä minkäänlaista. Tuskin oli juna pysähtynyt ja tuskin olimme saaneet vaunumme oven auki, ennenkuin jo monta kymmentä repaleista miestä ja poikaa hyökkäsi kimppuumme ja väkisin tahtoi repiä matkalaukut käsistämme. Joka puolelta huusivat hotellien asiamiehet, tunkeutuen ääreemme ja kiittäen omaa majataloaan. Muuan dragomaani, joka sitten vei meidät väärään hotelliin, toimitti minut yhdessä erään saksalaisen kirjeenvaihtajan kera suuriin issilianvaunuihin, ja niin jätimme rautatielle meluavan joukon edelleen huutamaan ja elämää pitämään.

Kuski sivalsi hevosia piiskalla selkään, ja täyttä laukkaa lähdettiin matkaan. Toisten edellä ajavain vaunujen kanssa syntyi hurja kilpa-ajo; kuskit ruoskivat hevosiaan, huusivat, rinnan laukkasivat molemmat vaunuparit, ikäänkuin olisi ajettu aavaa pusztaa, eikä Atheenan kapeita katuja. Vaunut nakkelivat kuoppapaikoissa ja katujen risteyksissä puolesta toiseen niin kovaa, että luulimme joka hetki lentävämme kapineillemme päivinemme katuojaan. Ohitsemme vilisivät talot, puodit, valaistut akkunat, katulyhdyt, emme ennättäneet muuta huomata, kuin että kaikkialla oli paljon väkeä ja vilkas liike. Pyssynlaukaukset, joita kuului tavan takaa, pitivät mielessä, mitä kaikki tämä kuhina merkitsi. Eräässä kadunristeyksessä kuulimme hurjaa vihellystä sadoista kimakoista pilleistä ja sivulle vilkaistessamme näimme pikimältään pölyn keskeltä pitkän saaton ihmisiä lähestyvän, Kreikan lippu etunenässä, laulaen ja meluten. Saaton etupäässä kirmasi satoja paljasjalkaisia, repaleisia, mustanaamaisia, vielä mus- tempitukkaisia katupoikia, ja nämä säestivät laulua vihellyksillään. Tuossa näyssä oli jotain sotaista, kiihkoista, villiä, joka teki syvän vaikutuksen.

Saatuamme huoneet ja pesastuamme enimmät matkatomut kasvoista ja käsistä, läksimme viipymättä kaupungille, jossa odotettiin suuria kirkollisia saattokulkuja. Kreikassa on vanha luku ja kreikkalaiskatolinen uskonto; pääsiäinen vietetään samaan tapaan kuin Venäjällä. Ilta oli aivan pimeä. Kaduille kokoontui yhä enemmän väkeä, useimmilla palavat kynttilät kädessä. Etäältä kuului lähestyvän saaton messu. Verkalleen se lähestyi lähestymistään. Edellä kulkivat valkoisiin puetut pojat, kantaen palavia lyhtyjä ja kullalla sekä hopealla kirjailtuja lippuja, joihin oli pyhimyksien kuvia maalattu. Heidän jäljessä astuivat papit ja kuorilaiset messuten, sekä näiden perässä loppumaton saatto ihmisiä kynttilöineen. Rahvas paljasti päänsä saaton lähestyessä.

Tämä oli kirkollinen meno, mutta sodan kautta se sai toisenkin luonteen. Missä vaan saattoja liikkui — niitä oli monia kulussa — kuului pyssyjen ja pistoolien pauketta, sekä sytytettiin punaisia bengaalitulia palamaan. Se oli uskonnollinen mielenosotus turkkilaisia vastaan. Kellojen läiske ja pimputus sekaantui hälinään.

Kuninkaan palatsin edustalla on ensin suuri piha, sitten kaunis esplanaadi monenlaisille etelämaisine puineen, akasioineen, palmuineen ja komeine, vanhoine kypresseineen. Vielä alempana on neliskulmainen Perustuslain tori, joka on politiikan keskusta Atheenassa. Torin ja Stadionin kadun kulmassa on suuri kahvila, joka näihin aikoihin oli kaiket päivää täpötäynnä tapauksia pohtivaa ja uusia sähkösanomia odottavaa yleisöä. Kahvilan ulkopuolella, kadulla, näki niinikään alituisesti ryhmiä. Illalla oli vielä koko tori siirretty pöytiä ja tuoleja täyteen, niin että siinä oli väkeä tuhansia katselemassa saattoja, keskustelemassa, lukemassa lehtiä mastikkalasin ja kahvikuppiinsa ääressä. Mieliala oli virkeä, sillä yhä oli saatu sotatanterelta hyviä tietoja. Myöhään yöhön viipyivät ateenalaiset taivasalla.

Palatessani seuraavana aamuna Akropoliilta näin Aiolon kadulla suuren väkijoukon, johon kiiruhti yhä uusia lisään. Joukosta kuului raikuvia kättenpaukutuksia. Sotilasmusiikki soitti. Rahvas kaikki katsoi ylöspäin erästä balkonia kohti, jolla seisoi kreikkalaisia ylioppilaita. Rahvas uudisti yhä uudistamistaan kättenpaukutuksensa, ikäänkuin tahtoen jotain. Katu oli niin täynnä, että kaikki liike seisahtui pitkäksi ajaksi. Vihdoin ilmestyi balkonille punatakkisia ja punalakkisia miehiä, italialaisia vapaaehtoisia. Italialaisten näytettyä itsensä yltyivät kättentaputukset kahta innokkaammiksi. Soitettiin vuorotellen kreikkalainen ja italialainen kansallishymni. Sivilipuvut hävisivät vähitellen balkonilta, ja yhä enemmän punaisia ilmestyi sijaan, kunnes balkoni oli kokonaan tulipunainen. Ja kun vihdoin Ricciotti Garibaldi itse ilmestyi, niin paisui yleisön innostus yli äänensä. Hän piti lyhyen puheen kiittäen mielenosotuksesta.

Jonkun ajan kuluttua marssivat punatakkiset italialaiset ulos portista, ja Garibaldi, joka oli mustassa sivilipuvussa, nousi kaupungin etevimpain porvarein kanssa vaunuihin, jotka portin edessä odottivat. Saatossa lähdettiin sitten kulkemaan pitkin kaupunkia, etupäässä sotilasmusiikki, ynnä Kreikan ja Italian liput, joita kantoivat, Kreikan lippua garibaldilainen vapaaehtoinen, Italian lippua kreikkalainen ylioppilas. Sitten ajoivat vaunut, joissa Garibaldi istui, ja viimeiseksi kulki pitkän pitkä jono yleisöä. Saatto kulki pitkin Stadionin katua, joka on Atheenan suurimpia, bulevardi-istutuksilla kahden puolen. Paljon väkeä oli kokoontunut molemmin puolin katua, balkoneille, sekä talojen ikkunoihin. Monessa paikoin sateli Garibaldin vaunuihin kukkasia, joita naiset heittelivät trotoaareilta tai ripottelivat akkunoista. Paukkupommeja räjähteli joka taholla, ammuttiin revolvereilla ja pistooleilla. Sitä myöden kuin saatto eteni, uudistuivat kättenpaukutukset ja kukkasten heitot. Monen julkisen talon akkunoista pistettiin ulos Kreikan ja Italian liput garibaldilaisten ohi kulkiessa.

Aamusta varhain myöhään iltaan kuului Atheenassa nyt alituista paukkumista. Paukkupommit eivät koskeneet korviin kipeästi, mutta alkoivat ajan pitkään hermostuttaa. Kimakampi oli pyssyjen ja revolverien ääni. Meillä tuommoista ampumista kaduilla pidettäisiin suurimpana vallattomuutena, vaan Atheenassa se oli aivan luvallista, ja joka miehellä näkyi olevan ampuma-ase taskussaan. Monta kertaa pamahti laukaus melkein korvan juuressa, ja kerran räjähti aivan jalkaini alla kellarin luukusta kova pyssynpamaus. Atheenalaiset näkyivät jo tottuneen tähän paukkinaan. Joskus saivat balkoneilla seisovat ihmiset pistooleista paperitötteröitä vasten kasvoja, mutta se ei näyttänyt heidän huomiota herättävän.

Illalla lähti osa garibaldilaisia matkaan. Yleisö hyvästeli heitä erittäin innokkaasti. Koko Perustuslain tori oli täpö täynnä rahvasta. Tuo pieni vapaaehtoinen joukko, 200 miestä, tekikin varsin syvän vaikutuksen. Siinä oli paljon hienoja kasvoja, ja prillit, joita monellakin oli nenällään, osottivat akadeemista sivistystä. Nähdä sivistyneitä miehiä vapaaehtoisesti univormussa, kiväärit olalla, lähtemässä taistelemaan vieraan maan puolesta, vapauden asian edestä, se on kuitenkin suurta. — Italialaiset vapaaehtoiset olivat saaneet omat univormut. Punaisen takin, tai oikeammin mekon tummalla kauluksella, viheliäiset housut punaisilla reunanauhoilla, vaaleat lyhyet damaskit, sekä punaisen lippulakin.

Toisen päivän illalla olivat vaikutukseni semmoiset, että Atheena oli korvin kuulla paljon sotaisempi, kuin silmin nähdä. Mielenosotukset olivat enemmän lapsellista innostusta, kuin intohimoa. Ja tuo alituinen paukkuminenkin tarkoitti yhtä paljon pääsiäisjuhlaa, kuin sotaa.

Lauantaina huhtik. 24 p. aamupäivällä oltiin Atheenassa yleensä hyvin tyytyväisiä sodan käyntiin. Epiroossa edettiin nopeasti kohti Ioanninaa, Prevesan antautumista odotettiin joka hetki, samoin Salonikin pommitusta, tiedettiin laivaston ampuneen Platamonaa ja Ekaterinaa, sekä vieneen mailiin sotaväkeäkin, katkaisemaan Edhem pashan yhteyden Salonikin kanssa. Thessalian rajalla oli ollut useita taisteluita, joissa kreikkalaiset enimmäkseen olivat olleet voitolla. Jopa kerrottiin Edhem pashan kaatuneen, ja hänen armeijansa joutuneen kolmelta puolen saarroksiin.

Sitä kovemmin kohtasivat ne uutiset, joita lauantaina iltapäivällä saapui. Ne iskivät alas kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin saapunut huoneeseeni Garibaldin soturien riemuretkeä katsomasta, heittäytynyt vuoteelleni hieman lepäämaan, kun äkkiä hotellin harjaaja, hyvä umpikreikkalainen poika, astui huoneeseen, tuli viereeni ja sanoi: "Turkki — Turnavo! Grecia" ... hän veti kädellään kurkkua ikäänkuin sen poikkileikatakseen. Hänen tuskansa oli niin suuri, että kiiruuinman kautta riensin kaupungille, jossa ylimääräisistä lehdistä heti näin, että poika oli totta puhunut. Eikä siinä kyllä, että turkkilaiset olivat saaneet Turnavon haltuunsa, vielä paljon pahempaa oli tapahtunut. […]

Η Αθήνα την ώρα του πολέμου (Ι.Κ. Ίνχα: Ελλάς και Έλληνες, 1897)

Η ΑΘΗΝΑ ΤΗΝ ΩΡΑ ΤΟΥ ΠΟΛΕΜΟΥ

Η πρώτη μου εντύπωση από την Αθήνα ήταν πως είναι περισσότερο ανατολίτικη παρά ευρωπαϊκή πόλη. Η αίθουσα του σταθμού είναι πολύ απλή και δεν υπάρχει καμία τάξη. Δεν είχε σταματήσει καλά καλά το τρένο και δεν είχαμε ανοίξει τις πόρτες των βαγονιών, όταν πολλές δεκάδες κουρελιάρηδες, άντρες και αγόρια, όρμησαν πάνω μας θέλοντας να μας πάρουν τις βαλίτσες από τα χέρια. Παντού άνθρωποι από τα ξενοδοχεία προσπαθούσαν να διαφημίσουν το δικό τους. Ένας δραγουμάνος, που στη συνέχεια μας πήγε σε λάθος ξενοδοχείο, μας έβαλε εμένα κι έναν γερμανό ανταποκριτή σε μια μεγάλη άμαξα κι έτσι εγκαταλείψαμε στον σταθμό το θορυβώδες πλήθος να συνεχίζει να φωνάζει.

Ο αμαξάς μαστίγωσε τα άλογα και φύγαμε καλπάζοντας. Άρχισε τότε να συναγωνίζεται την άμαξα που πήγαινε μπροστά. Οι αμαξάδες μαστίγωναν τα άλογά τους, φώναζαν, κάποια στιγμή οι δύο άμαξες έτρεχαν η μια δίπλα στην άλλη λες και οδηγούσαν στην ανοιχτή στέπα και όχι στα στενά δρομάκια της Αθήνας. Οι άμαξες αναπηδούσαν στις λακκούβες και στις διασταυρώσεις κλυδωνίζονταν τόσο πολύ, ώστε κάθε στιγμή νομίζαμε ότι θα πεταχτούμε με όλα τα μπαγκάζια μας στην άκρη του δρόμου. Προσπερνούσαμε σπίτια, καταστήματα, φωτισμένα παράθυρα, φανάρια του δρόμου, τίποτε άλλο δεν προλάβαμε να δούμε παρά μόνο ότι παντού είχε πολύ κόσμο και μεγάλη κίνηση. Οι ντουφεκιές που ακούγονταν συνεχώς μας υπενθύμιζαν τι σήμαινε όλη αυτή η φασαρία. Σε μια διασταύρωση ακούσαμε έναν ήχο άγριο και διαπεραστικό σαν να σφύριζαν εκατοντάδες τσαμπούνες. Ρίχνοντας μια ματιά στο πλάι είδαμε να πλησιάζει μέσα στη σκόνη μια μεγάλη πομπή με την ελληνική σημαία μπροστά, ψάλλοντας και φωνάζοντας. Μπροστά έτρεχαν εκατοντάδες ξυπόλητα κουρελιασμένα μαυρομούτσουνα κι ακόμα πιο μαυροκέφαλα χαμίνια που συνόδευαν την ψαλμωδία με τα σφυρίγματά τους. Σ’ αυτό το θέαμα υπήρχε κάτι πολεμικό, παθιασμένο, άγριο, που μας έκανε βαθιά εντύπωση.

Αφού παραλάβαμε τα δωμάτιά μας και πλύναμε τη σκόνη από τα πρόσωπα και τα χέρια μας, φύγαμε αμέσως για την πόλη όπου αναμένονταν μεγάλες θρησκευτικές πομπές. Στην Ελλάδα ακολουθούν το παλιό ημερολόγιο και είναι ορθόδοξοι. Το Πάσχα γιορτάζεται όπως και στη Ρωσία. Το βράδυ ήταν κατασκότεινο. Στους δρόμους συγκεντρωνόταν όλο και μεγαλύτερο πλήθος. Οι περισσότεροι κρατούσαν αναμμένα κεριά. Από μακριά ακουγόταν να πλησιάζει αργά η πομπή και η ψαλμωδία. Μπροστά πήγαιναν αγόρια ντυμένα στα λευκά που κουβαλούσαν αναμμένα φανάρια και λάβαρα κεντημένα με ασήμι και χρυσό πάνω στα οποία ήταν ζωγραφισμένες εικόνες αγίων. Πίσω τους ακολουθούσαν οι ιερείς και η χορωδία ψάλλοντας και μετά ένα ατελείωτο πλήθος με κεριά. Καθώς πλησίαζε η πομπή οι απλοί άνθρωποι αποκάλυπταν το κεφάλι τους.

Ήταν μια εκκλησιαστική τελετή αλλά λόγω του πολέμου είχε αποκτήσει διαφορετικό χαρακτήρα. Όπου περνούσαν οι πομπές –και ήταν πολλές– ακούγονταν ντουφεκιές και πιστολιές κι έπεφταν κόκκινα βεγγαλικά. Μια θρησκευτική διαδήλωση εναντίον των Τούρκων. Οι κωδωνοκρουσίες αναμιγνύονταν με τη φασαρία.

Μπροστά από το βασιλικό παλάτι υπάρχει πρώτα ένα μεγάλο προαύλιο, έπειτα μια όμορφη εσπλανάδα με πολλά δέντρα του Νότου, ακακίες, φοίνικες και όμορφα μεγάλα κυπαρίσσια. Πιο κάτω βρίσκεται η τετράγωνη πλατεία Συντάγματος, το πολιτικό κέντρο της Αθήνας.

Στη γωνία της πλατείας με την οδό Σταδίου υπάρχει ένα μεγάλο καφενείο. Εκείνες τις μέρες ήταν ασφυκτικά γεμάτο κόσμο που συζητούσε για τα γεγονότα και ανέμενε καινούρια τηλεγραφήματα. Έξω από το καφενείο, στον δρόμο, περνούσε ασταμάτητα κόσμος πολύς. Το βράδυ όλη η πλατεία ήταν γεμάτη τραπέζια και καρέκλες. Χιλιάδες άνθρωποι παρακολουθούσαν τις πομπές, κουβέντιαζαν, διάβαζαν εφημερίδες μ’ ένα ποτηράκι μαστίχα ή ένα φλιτζάνι καφέ μπροστά τους. Ήταν όλοι τους χαρούμενοι γιατί τα νέα από τα πεδία της μάχης ήταν καλά. Οι Αθηναίοι έμεναν έξω ως αργά.

Επιστρέφοντας το επόμενο πρωί από την Ακρόπολη είδα στην οδό Αιόλου ένα τεράστιο πλήθος που μεγάλωνε συνεχώς και χειροκροτούσε με ενθουσιασμό. Έπαιζε η στρατιωτική μπάντα. Το πλήθος κοίταζε ψηλά, προς ένα μπαλκόνι, όπου στέκονταν έλληνες φοιτητές και συνέχιζε να χειροκροτεί σαν να ήθελε κάτι. Ο δρόμος ήταν τόσο γεμάτος, ώστε η κυκλοφορία σταμάτησε για ώρα πολλή. Τελικά εμφανίστηκαν στο μπαλκόνι άντρες με κόκκινα χιτώνια και κόκκινα καπέλα. Ήταν ιταλοί εθελοντές. Μόλις εμφανίστηκαν οι Ιταλοί τα χειροκροτήματα έγιναν δυο φορές πιο ενθουσιώδη. Η μπάντα άρχισε να παίζει τον Εθνικό Ύμνο της Ελλάδας εναλλάξ με τον ιταλικό. Τα πολιτικά ρούχα εξαφανίζονταν σιγά σιγά από το μπαλκόνι και στη θέση τους εμφανίζονταν όλο και πιο πολλά κόκκινα, μέχρι που το μπαλκόνι κοκκίνισε εντελώς. Κι όταν επιτέλους εμφανίστηκε ο Ριτσιότι Γκαριμπάλτι ο ενθουσιασμός του πλήθους κορυφώθηκε. Ο Γκαριμπάλντι έβγαλε έναν σύντομο λόγο ευχαριστώντας για τη διαδήλωση.

Έπειτα από λίγη ώρα οι ερυθροχίτωνες Ιταλοί βγήκαν έξω και ο Γκαριμπάλντι, που φορούσε μαύρο κοστούμι, μπήκε σε μιαν άμαξα με τους σημαντικότερους αστούς της πόλης που τον περίμεναν μπροστά στην πόρτα. Έπειτα γύρισαν την πόλη εν πομπή με τη στρατιωτική μπάντα μπροστά και τις σημαίες της Ελλάδας και της Ιταλίας, τις οποίες κρατούσαν τη μεν ελληνική ένας γαριβαλδινός εθελοντής, τη δε ιταλική ένας έλληνας φοιτητής. Ακολουθούσε η άμαξα με τον Γκαριμπάλντι και τέλος πλήθος μεγάλο. Η πομπή πέρασε την οδό Σταδίου, έναν από τους μεγαλύτερους δρόμους της Αθήνας με δεντροστοιχίες στις δύο πλευρές. Κόσμος πολύς είχε συγκεντρωθεί και από τις δύο πλευρές του δρόμου, στα μπαλκόνια και στα παράθυρα. Σε πολλά σημεία οι γυναίκες πετούσαν από τα παράθυρα λουλούδια στην άμαξα του Γκαριμπάλντι. Παντού ακούγονταν πυροβολισμοί, πυροβολούσαν με περίστροφα και πιστόλια. Καθώς προχωρούσε η πομπή τα χειροκροτήματα και τα λουλούδια την ακολουθούσαν. Όταν περνούσαν οι γαριβαλδινοί από τα παράθυρα πολλών σπιτιών έβγαιναν ελληνικές και ιταλικές σημαίες.

Από νωρίς το πρωί ως αργά το βράδυ στην Αθήνα ακούγονταν συνεχείς πυροβολισμοί που άρχιζαν να γίνονται εκνευριστικοί. Πιο οξύς ήταν ο ήχος των ντουφεκιών και των πιστολιών. Στη χώρα μας αυτούς τους αδιάκοπους πυροβολισμούς θα τους θεωρούσαμε μεγάλη απειθαρχία, στην Αθήνα όμως ήταν νόμιμοι και φαίνεται ότι όλοι οι άνθρωποι είχαν ένα όπλο στην τσέπη τους. Πολλές φορές ένιωσα να πυροβολούν δίπλα στο αυτί μου και μια φορά από το παράθυρο ενός υπογείου έσκασε μια ντουφεκιά ακριβώς δίπλα στο πόδι μου. Οι Αθηναίοι φαίνεται ότι ήταν συνηθισμένοι σ’ αυτή τη φασαρία. Καμιά φορά στα πρόσωπα όσων στέκονταν στα μπαλκόνια έπεφταν και χάρτινες σαΐτες, αυτό όμως δεν φαίνεται να τους έκανε εντύπωση.

Το βράδυ πολλοί γαριβαλδινοί έφυγαν. Ο κόσμος τους αποχαιρετούσε με μεγάλο ενθουσιασμό. Όλη η πλατεία Συντάγματος ήταν ξέχειλη. Αυτή η μικρή ομάδα εθελοντών, 200 άτομα, έκανε πολύ μεγάλη εντύπωση. Ανάμεσά τους υπήρχαν πολλά όμορφα πρόσωπα και τα γυαλιά που φορούσαν έδειχναν πως ήταν μορφωμένοι. Είναι μεγάλη υπόθεση να βλέπεις μορφωμένους άντρες να φορούν εθελοντικά στολή και ντουφέκι στον ώμο και να πηγαίνουν να πολεμήσουν για λογαριασμό μιας ξένης χώρας για την ελευθερία. Οι Ιταλοί είχαν δική τους στολή. Κόκκινα χιτώνια με σκούρο γιακά, ανοιχτόχρωμες κοντές περικνημίδες και κόκκινο κασκέτο.

Το απόγευμα της επόμενης μέρας είχα την εντύπωση ότι η ατμόσφαιρα της Αθήνας ακουγόταν πιο πολεμική απ’ ό,τι φαινόταν. Οι διαδηλώσεις ήταν περισσότερο ένας παιδιάστικος ενθουσιασμός παρά πάθος. Και οι αδιάκοποι πυροβολισμοί θύμιζαν περισσότερο Πάσχα παρά πόλεμο.

Το Σάββατο 24 Απριλίου το πρωί στην Αθήνα ήταν πολύ ικανοποιημένοι με την έκβαση του πολέμου. Στην Ήπειρο προέλαυναν γρήγορα προς τα Γιάννενα, αναμενόταν από στιγμή σε στιγμή η παράδοση της Πρέβεζας, το ίδιο και ο βομβαρδισμός της Θεσσαλονίκης. Ήταν γνωστό πως το ναυτικό είχε βομβαρδίσει τον Πλαταμώνα και την Κατερίνη και είχε αποβιβάσει στρατό για να αποκόψει την επικοινωνία του Ετέμ Πασά με τη Θεσσαλονίκη. Στα σύνορα με τη Θεσσαλία γίνονταν πολλές μάχες και στις περισσότερες νικούσαν οι Έλληνες. Οι φήμες έλεγαν ακόμα ότι ο πασάς είχε σκοτωθεί και ο στρατός του ήταν περικυκλωμένος από τρεις μεριές.

Τα νέα που έφτασαν όμως το απόγευμα του Σαββάτου έμοιαζαν με κεραυνό εν αιθρία.

Είχα επιστρέψει στο δωμάτιό μου αφού πρώτα παρακολούθησα την παρέλαση των γαριβαλδινών και είχα ξαπλώσει για να ξεκουραστώ, όταν ξαφνικά ένας νεαρός Έλληνας που εργαζόταν στην καθαριότητα του ξενοδοχείου μπήκε στο δωμάτιό μου, με πλησίασε και είπε: «Τουρκία! Τύρναβος! Γκρέτσια!» κι έκανε μια κίνηση με το χέρι σαν να έκοβε το λαιμό του. Η στεναχώρια του ήταν τόσο μεγάλη, ώστε όρμησα γρήγορα στην πόλη, όπου από τα έκτακτα φύλλα είδα πως έλεγε την αλήθεια. Όχι μόνο ότι οι Τούρκοι είχαν πάρει τον Τύρναβο, αλλά ακόμα χειρότερα. […]

Μετ. Μαρία Μαρτζούκου