Rannikon Kukka

Aleksandros Papadiamantis

Rannikon Kukka

Monet yöt perätysten katseli Koronioksen Manos, tuolla missä sitoi veneensä joka ilta lähellä Järkälettä itärannalla, kahden korkean kiven välissä erään vanhan nuhjuisen autiotalon juurella, missä hän hän yleensä viikkasi viittansa veneensä nokan päähän ja nukkui keikkuvaa tuudittavaa untaan kolme tuumaa korkeammalla aalloista, tähtiä katsellen ja mietiskellen Plejadien tähtijoukkoa ja kaikkia muita taivaan mysteerejä - hän katseli, annahan kun kerron, aukeavaa avomerta ja ympäröiviä kahta kukoistavaa pikkusaarta, jotka vartioivat lahden suuta haikeamielisten valojen välissä. Lyhdyt, soihdut, kynttilät tai tähdenlennot, kaukaa hohtavina ja väreillen, loivat tummanpuhuvan kuvan syvyyteen, aaltojen pintaan, oleskellen siinä tunteja, ikään kuin purjehtien, mutta silti liikkumattomina.

Manos Koronios, vaatimaton kalastaja, oli heikko mieleltänsä kuten kaikki kuolevaiset. Jo pitkän aikaa hän oli joka ilta sitonut veneensä kahden mustuneen kiven väliin, tuon hylätyn talon juureen, mikä paikallaan tönötti kuin sieluton haamu. Huhut kertoivat, että siellä kummitteli. Talonrotiskoa kutsuttiin yleisesti ”Kukkasen Hökkeliksi”. Kukaan ei tiedä miksi. Tai jos vielä olikin elossa joitain vanhoja juoruakkoja tai muutama papparainen, jotka tuntevat paikan vanhan historian, niin ei Manos ainakaan ollut ikinä saanut tilaisuutta kysyä sitä heiltä.

Monet yöt läpeensä hän näki nyt tuon kummajaisen, kaukaa väreilevän ja loistavan valon avomerellä. Manos tiesi, ettei siellä ollut majakkaa. Hallitus ei välittänyt tuommoisista pikkuasioista, joilla ei ole sen kummempaa merkitystä suuressa mittakaavassa. Mutta mitä nyt, oliko tuo valonpilkahdus? Koska hän lähes päivittäin seilasi veneellään tuota kahden vehreän pikkusaaren väliä, eikä nähnyt päivällä jälkeäkään siitä, mikä selittäisi yöllisen valon, heräsi hänellä kova hinku purjehtia keskiyöllä, katkaista siunattu unensa ja unelmoida unen sijaan tähdistä ja Plejadeista, päästä valonlähteelle, nähdä mikä se on ja tarpeen tullen vaikka jahdata tuota salaperäistä kimmellystä. Siksipä Manos - heikko mieleltään kun oli, parikymppinen nuorukainen - kutsui häntä kymmenen vuotta vanhemman Fafanaksen Jalliksen avuksi. Manos kertoi hänelle yöllisestä näystään ja sai tuttunsa seurakseen epätavallisille retkillensä.

Eräänä yönä, jolloin kuu oli yhdeksän päivää vanha ja melkein lännessä ja kello löi yksi, ilmestyi valo, liikkumattomana kuin kiinnihakattu, samalla kun tulinen puolituinen kiekko laskeutui rauhallisesti länteen ja melkein piiloutui vuoren taakse. Sitä mukaa kun miehet soutivat, loittoni tuo salaperäinen soihtu vaikkei se näyttänyt edes liikkuvan. He soutivat kaikin voimin, selät tulessa. Valo loittoni, näkyi yhä kauempana. Se oli tavoittamaton. Viimein näky hävisi heidän silmiensä edestä.

Miehet tekivät kiihkeästi ristinmerkkejä ja puhelivat keskenään:

-Se ei ole lyhty, ei kalastusvene eikä...

-No mikä se on?

-Se on…

Jallis Fafanas ei tiennyt mitä sanoa.

Kolmena yönä nämä kaksi merimiestä koettivat onneaan. Joka kerta he näkivät salaperäisen hohdon tanssivan aalloilla. Mutta, mitä lähemmäs he yrittivät, sitä kauemmas näky karkasi - ja lopulta hävisi näkymättömäksi.

Mistä oli kysymys?

Vain yksi naapuri oli huomannut  ystävysten toistuvat yölliset retket. Kokoiaksen Limbos, viisikymppinen mies, oli lukenut monia vanhoja kirjoja niillä vähäisillä tiedonrippeillään, kun oli jotain joskus oppinut ja monien viisaiden vanhojen naisten kanssa puhunutkin - sellaisia oli ollut silloin ennen vanhaan. Hän istui unettomana, ikkunan lähellä katsellen merelle: joskus hän luki kirjojaan ja joskus hän päästi ajatuksensa irralleen tähtiin ja aaltoihin. Hän asui erakkona hökkelissään, joka sijaitsi kivenheiton päässä Kukkasen kotoa, siis sieltä minne Manos aina sitoi veneensä, Ragian Vasson ja Gavaloginaksen talon välissä.

Eräänä yönä Manos ja Jallis valmistautuivat irrottamaan veneen ja soutamaan jahdatakseen vaikeaa saalistaan.

Limbos Kokoias näki heidät ja astui ulos mökistänsä kiskoen päälleen valkoisen myssyn ja pitkän kaavun, kuten hänellä oli tapana kotona ollessaan. Hän kiirehti paikalle ja pysähtyi ystävysten kohdalle.

“Kaverukset! Herran tähden, mistä on kysymys?” hän huusi. “Monta iltaa peräjälkeen olette soutaneet kiireesti ulos satamasta, ilman valoja, joita tarvitaan rannassa kalastamiseen. Kalojanne emme ole nähneet. Näittekö kenties unen, joka sai teidät kaivamaan ylös aarretta?”

Manos pyysi Limbosta tulemaan lähemmäs ja puhumaan hiljempaa - eikä sitten epäröinyt kerrata miehelle näkyänsä.

Limbos kuunteli huolella. Sitten hän nauroi.

“Vaan mistä te tiedätte tämän, nuorukaiset?” Hän sanoi pyöritellen kiivaasti päätänsä. “Vanhoina aikoina tällaisia asioita näkivät vain ne, jotka olivat puhtaita ja viattomia, ja nyt niitä havaitsevat vain selvännäkijät. En minä vaan näe mitään! Näkeekö Jallis tuon saman, minkä sinä sanot näkeväsi?”

Jalliksen täytyi vetäytyä tavalla, joka ei oikein sopinut hänen iälleen, ja tunnustaa, ettei ollut nähnyt kyseistä valoa, mutta oli vakuuttunut Manoksesta, joka kovasti intti sen nähneensä.

Kokoias ryhtyi kertomaan.

“Kuunnelkaas kaverukset mitä teille kerron. Minä ehdin vielä tavata vanhan Ragian Kiranon, naapurin-Vasson äidin, Gavaloginaksen äidin ja vielä muitakin muoreja. He kertoivat monia tarinoita, vanhoja juttuja menneistä asioista - kuten tämän, jonka kerron nyt teille. Näettekö tuon talonrähjän, ”Kukkasen Hökkelin”, jossa kerrotaan kummittelevan? Vanhoina aikoina täällä asui muuan neito, Kukkanen nimeltään, joka oli maankuulu kauneudestaan – niin kuin aurinko häikäisee, häikäisi hänkin. Kukkanen - asui siis siellä isänsä vanhan Therian (vanhaksi kreikaksi oikeammin Theerea), “Hirviön” kanssa. Täällä isä oli metsästänyt kaikki lohikäärmeet ja henkiolennot hopeisella nuolella ja myrkkykeihäällä. Muuan prinssi kaukomailta rakasti kaunista Kukkasta. Kun prinssi oli lähdössä kukistamaan barbaarit, hän antoi Kukkaselle sormuksensa sinetiksi ja vannoi valan, että jos hän voittaa hän saapuu pyytämään tytön kättä sinä päivänä kun Kristus syntyy.

Prinssi lähti. Kukkanen vuodatti kyyneleensä aaltoihin, lähetti huokauksen ilmoihin ja rukouksen taivaisiin, että prinssi saapuisi voittoisana kotiin ja että Kristuksen syntymän päivä koittaisi. Silloin saapuisi sulho ja veisi työn avioon.

Vihdoin koitti päivä, jolloin Kristus syntyi. Neitsyt synnytti lapsen luolassa, kasvot loistaen, ilman kipua, ilman apua. Hän nosti lapsen ylös ja kapaloi ilolla ja laittoi seimeen nukkumaan. Vasikka ja aasinvarsa tulivat seimen lähelle ja puhalsivat pehmeästi ilmaa lämmittääkseen vauvaa. Kyllä vain, nyt on saapuva prinssi Kukkasensa luo!

Saapuivat paimenet, kaksi vanhusta pitkine valkoisine hapsineen ja kävelykeppeineen, ja nuori paimen huiluineen. Hämmästyneinä ja ihastuneina he menivät lapsen luo. He olivat nähneet Herran enkelin salamankirkkaana, kullanhohtavissa vaaleansinisissä höyhenissä, kuulleet pienten enkelten laulua: Jumalalle ylistys! He jäivät polvilleen, silmät suljettuina seimen juurelle pitkäksi aikaa ja palvoivat kyltymättöminä taivaan ilmestystä. Kyllä vain! Nyt on saapuva prinssi Kukkasensa luo!

Paikalle pysähtyi myös kolme Itämaan tietäjää kameleillaan ratsastaen. Heillä oli kultaiset kruunut kutreillaan ja pitkät purppuranpunaiset turkisviitat. Ja tähtönen, loistava kultainen tähti, laskeutui ja asettui luolan päälle hohtaen suloista taivaallista valoa, joka vei yön pimeyden mennessään. Kolme kuninkaallista vanhaa miestä laskeutuivat alas kameleiltaan, astuivat sisään ja lankesivat polvilleen kunnioittaakseen lasta. He avasivat aarteensa ja antoivat lahjansa: kultaa, suitsuketta ja mirhaa.

Kyllä vain! Nyt on saapuva prinssi Kukkasensa luo!

Joulu tuli ja meni, mysteeri sai päätöksensä ja pelastus saapui - vaan prinssi ei saapunutkaan. Barbaarit olivat ottaneet prinssin orjakseen. Aluksi prinssin joukot olivat voittaneet, hänen viirinsä murskasivat sotahuutojen siivittäminä barbaarien linnoituksen. Prinssi oli kaiken tuoksinan keskellä taistelusta juopuneena syöksynyt kohti vihollista pysäyttämättömällä kiihkolla, jolloin barbaarit saivat prinssin katalasti vangikseen.

Neidon kyyneleet katkeroittivat suolaisen aallon, huokaukset hajosivat ilmaan ja hänen rukouksensa putosivat takaisin maahan pääsemättä koskaan Jumalan valtakuntaan. Pieni näkymätön kukkanen, mutta niin tuoksuva, kasvoi niiden kahden kiven välissä, jossa sitä kutsutaan Rannikon Kukaksi. Näkymätön se on silmille.  Ja barbaarien käsiin joutunut prinssi pyysi muuntua Kipinäksi, avomeren tuleksi siihen asti kun Kristus syntyy, pitääkseen Kukkaselle vannomansa valan.

Jotkut sanovat, että Rannikon Kukasta tuli kukka aaltojen vaahdosta. Ja tuo Kipinä, avomeren tuli, jonka näit Manos, on prinssin sielu, joka suli ja haihtui orjuuden kahleista eikä kukaan näe sitä enää – paitsi entisten aikojen puhtaat ja viattomat ja meidän aikamme selvännäkijät.

Kääntänyt Milla Jokinen   

Aleksandros Papadiamantis (Ἀλέξανδρος Παπαδιαμάντης: 1851-1911) on yksi kuuluisimpia kreikkalaisia kirjailijoita, novellisteja ja runoilijoita. Hänen tunnetuimpiin teoksiinsa lukeutuu muunmuassa romaani Η Φόνισσα (Murhaajatar, 1903), jonka tapahtumat sijoittuvat kirjailijan kotisaarelle Skiathokselle. Papadiamantis kertoo tarinansa omalaatuisella tyylillään käyttäen vanhakantaisempaa, “puhdasta” kreikan kielimuotoa, katharevousaa.