Näkymä Filopappou-kukkulalta. (Kuva: Pete Korhonen.) |
Kävelen instituutilta kotiin. On lämmin iltapäivä, linnut
laulavat ja aurinko paistaa hiljaisille kaduille. Puhelin piippaa, Suomesta
tulee hätääntyneitä viestejä. Kreikassa on yleislakko, ja Syntagmalta lähetetyt
uutiskuvat ovat täynnä tulenlieskoja. Meillä vajaan parin kilometrin päässä Syntagmalta
on kuitenkin rauhallisempaa kuin tavallisina arkipäivinä, sillä yleislakko on
hiljentänyt kadut: ei busseja, ei takseja, monet pienyritykset kiinni. Ilman kadunvarressa
kukkivien pomeranssien tuoksuun sekoittuvaa palavien autonrenkaiden hajua ei mellakasta
tietäisi mitään.
Aloitin työni instituutin assistenttina vuoden 2011
alussa, mutta sain kuulla valinnasta jo maaliskuussa 2010. Kreikka oli jo tuolloin
noussut otsikoihin, ja suomalaisissa tiedotusvälineissä raportoitiin Ateenan
kyynelkaasun katkusta. Talous sakkasi ja syöksyi, uutiskuvissa lensivät
polttopullot. Ystävät Suomessa puistelivat päätään ja vannottivat olemaan
varovainen. Joku kysyi, aionko todella lähteä. Kun muutimme, moni kreikkalainenkin
päivitteli, miten ikävään aikaan olimme maahan joutuneet. Suomessa jauhettiin
kyllästymiseen saakka samaa joutavanpäiväistä vitsiä siitä, miten minun pitäisi
käskeä kreikkalaisia maksamaan veronsa ja velkansa. Lakkopäivät seurasivat
toisiaan, ja usein suomalaisissa uutisissa näytettiin mellakkakuvia
(vanhemmista tapahtumista) heti aamusta, vaikka todellisuudessa ateenalaiset
vielä hörppivät aamukahvejaan kaikessa rauhassa.
Kun Suomen tämänhetkinen Ateenan suurlähettiläs Pauli
Mäkelä ennen kautensa virallista alkua vieraili instituutilla kesällä 2014, hän
totesi: ”kriisiä emme voi jättää huomiotta, mutta Kreikka on niin paljon
muutakin”. Seurattuani suomalaista ja kansainvälistä mediaa ja hämmästeltyäni
syyllistävää ja väheksyvää keskustelua olin tästä yksinkertaisesta
lausahduksesta varsin ilahtunut. Kriisi on äärimmäisen raadollinen vaihe
kreikkalaisessa historiassa, haava joka ei tule umpeutumaan pitkään aikaan. Sen
seuraamisesta ja kommentoimisesta tuli osa työnkuvaani, suurlähettiläästä
puhumattakaan, mutta Kreikka toden totta on niin paljon muutakin. Myös juuri
nyt, kriisin runneltua maata jo vuosia.
Talousvaikeuksista huolimatta Kreikka on antiikintutkijalle
suorastaan ihanteellinen asemapaikka. Primäärimateriaali on helposti
saavutettavissa, minun tapauksessani siis piirtokirjoitukset, joita Ateenassa pääsee
lukemaan esimerkiksi Epigrafisessa museossa, Kansallisessa arkeologisessa
museossa, agoralla ja muilla arkeologisilla alueilla. Ateenasta on tietenkin
helppo tehdä kenttätyömatkoja myös muualle Kreikkaan ja naapurimaihin.
Ateenassa työskentelevän tutkijan arki on täyttä ja
antoisaa. Eri kansainvälisten instituuttien ja arkeologisten koulujen kirjastot
takaavat tutkimuskirjallisuuden saatavuuden. Instituutit myös järjestävät
mielenkiintoisia luentoja enemmän kuin ehtii käydä kuulemassa, ja niiden henkilökunta
harjoittelijoineen, yhdessä kreikkalaisten kollegojen kanssa, muodostaa
kansainvälisen verkoston, joka Ateenassa on vilkas, avoin ja helposti
lähestyttävä – Ateenassa verkostoituu melkein vahingossa.
Hain assistentuuria, koska kaipasin sellaista
työkokemusta, jota omassa tutkijanrauhassa Metsätalon työhuoneella oli mahdoton
hankkia. Arki instituutilla ylitti toiveeni moninkertaisesti.
Instituutin toiminta pyörii vahvasti tutkimuksen
ympärillä – johtajalla ja assistentilla on omat projektinsa, minkä lisäksi koko
henkilökunta, etenkin korvaamattomat kreikkalaiset toimistotyöntekijät, auttaa
suomalaisia tutkijoita käytännön asioissa, kuten tutkimusluvissa. Kansainvälisen
kollegaverkoston kautta käsitykseni Kreikassa tehtävästä arkeologisesta ja
muusta antiikkiin liittyvästä tutkimuksesta on syventynyt, mikä tietenkin
laajentaa myös oman tutkimuksen perspektiivejä.
Instituutin yhteistyö muiden pohjoismaalaisten
instituuttien (Ruotsi, Tanska, Norja) kanssa on tiivistä ja luontevaa esimerkiksi
yhdessä hallinnoidun Pohjoismaisen kirjaston kautta. Oli kiinnostavaa seurata alamme
julkaisutilannetta ja osallistua kirjaston kokoelmien kartuttamiseen
hankintakomitean jäsenenä.
Assistentin tehtäviin kuuluu myös CIMO-harjoittelun koordinointi
ja harjoittelijoiden perehdytys. Opiskelijoiden kautta kosketus suomalaiseen
yliopistomaailmaan säilyi luontevasti, ja uskomattoman taitavien ja
perehtyneiden harjoittelijoidemme luotsaaminen opetti myös “ohjaajaa”. Kuten
harjoittelijat, myös assistentti osallistuu tapahtumien, esimerkiksi luentojen
ja kollokvioiden, järjestelyihin. Vierailuluentojen lisäksi instituutilla
järjestettiin mm. tiedeinstituuttien tapaamisia ja tohtorikoulutusseminaareja.
Syksyjeni kohokohta oli 4-5 viikon mittainen
opiskelijakurssi, jonka suunnitteluun ja järjestelyyn meni luontevasti assistentin
muuten hiljaisempi kesäkausi. Neljän vuoden aikana pääsin perehdyttämään
suomalaisia yliopisto-opiskelijoita antiikintutkimuksen perusteisiin, opastamaan
heitä arkeologisilla alueilla eri puolilla Kreikkaa, ja luennoimaan ja
keskustelemaan Kreikan historian vaiheista. Pääsin myös kertomaan instituutin
toiminnasta koululaisryhmille ja muille kiinnostuneille, esitelmöimään
Kreikasta ja epigrafiikasta, ja järjestämään paitsi tieteellisiä tapahtumia, välillä
myös näyttelyjä ja konsertteja. Samalla sain tavata ihmisiä sattumalta
instituutille osuneista turisteista runoilijoihin, rajavirkailijoihin ja Kreikassa
toimiviin diplomaatteihin. Erilaisten ihmisten tapaaminen olikin pestin
ehdottomia etuja ja iloja.
Ateenassa viettämämme neljän vuoden aikana meillä kävi
paljon vieraita Suomesta. Matkalla lentokentältä kaupunkiin moni huomasi
tyhjinä törröttävät mainostaulujättiläiset. Niiden käyttö oli kielletty, siitä
tyhjyys, mutta tulijoille ne näyttäytyivät laman masentaman maan lohduttomina
symboleina. Ateenalainen arkielämä kuitenkin kumosi monta vierailijoiden ennakkokäsitystä.
Hyvin usein ihmeteltiin, miten eloisa kaupunki on. Miten tarvernoissa ja
kahviloissa riittää väkeä, kadut ovat täynnä ihmisiä ja takseja. On värikästä,
iloistakin. Tämä on mielestäni kreikkalaisten elämän vahvuuksia: usein
tavernapöydässä kyllä puhutaan kriisistä, mutta se tehdään yhdessä.
Kokoonnutaan, syödään, paasataan, mutta myös iloitaan siitä, mitä on. En tiedä,
huomaavatko kreikkalaiset tätä pystypäisyyttään aina itsekään, mutta se on
piirre, jota yhdeksänkymmentäluvun lama-Suomessa aikuiseksi kasvaneena
kunnioitan.
Graffiti Eksarhiassa. (Kuva: Saara Kauppinen.) |
Neljän vuoden aikana seurasin myös, miten shokki ja
äärimmäinen pettymys purkautui hiljalleen toiminnaksi. Yhteiskeittiöissä
tarjottiin köyhimmille ruokaa, moni antoi vähästäänkin apua tarvitseville.
Solidaarisuus toistui sekä seinäteksteissä, puheissa että arjessa – eikä
suinkaan ummehtuneelle menneisyydelle vinoilevana terminä, vaan voimavarana.
Nuoret perustivat kollektiiveja ja osuuskuntakahviloita, polkupyöräkauppoja,
käsityöpuoteja. Kotikaupunginosani Koukaki näytti vuoden 2011 alussa olevan
kuihtumassa hiljaisuuteen, mutta kun 2014 lopussa muutimme pois, alueelle oli
noussut loputtomasti uusia pienyrityksiä, ja minulle rakkaasta Olympiou-kadusta
oli tullut suorastaan muodikas uusien kuppiloiden, kahviloiden ja
ruokaravintoloiden keskittymä.
Kaikilla ei silti edelleenkään mene hyvin tai edes
paremmin, päin vastoin, ja monella on ikävä kyllä kaikki aihe pessimismiin. Itse
näin läheltä akateemisen maailman vaikeudet. Moni tutkijakollegani jäi työttömäksi,
yliopistojen palkkoja leikattiin tuntuvasti, palkanmaksua sai odottaa. Joskus
kävi niinkin, että tuttava sai viran, mutta ei käytännössä voinut aloittaa
työskentelyä, sillä yliopisto ei tiennyt koska voisi maksaa palkkaa. Lakot
sekoittivat niin opettajien kuin opiskelijoiden arkea ja söivät välillä
kokonaisia lukukausia. Monet ulkomailla väitelleet lahjakkaat tutkijat jäivät
ja jäävät kokonaan vaille työtä.
Jos töitä – mitä tahansa – saa, palkka on vaatimaton.
Puhutaan 400 euron sukupolvesta. Kun moni kolme-nelikymppinenkin asuu
olosuhteiden pakosta vanhempiensa luona, tai kun satunnaiset tulot riittävät
juuri ja juuri asunnon maksamiseen, mutta huomisesta ei tiedä, venyy oman
elämän aloittaminen: moni lykkää esimerkiksi naimisiinmenoa ja etenkin
lastentekoa pakon edessä. Elämä on ikään kuin jäissä, odottamassa jotakin, mitä
ei välttämättä koskaan tule.
Ulkomaalaisena ja ulkomailta palkattuna sivustaseuraajana
koinkin itseni usein moninkertaisesti etuoikeutetuksi: sain asua Kreikassa ja
tehdä mielenkiintoista, innostavaa työtä murehtimatta jatkuvasti omaa
toimeentuloani. Samalla sain vuosien ajan seurata paikan päällä tilannetta,
joka oli (ja on) humanitäärisestä järkyttävyydestään huolimatta väistämättä
myös kiinnostava ajanjakso sekä Kreikan että koko Euroopan kannalta.
Kaikille, eikä vähiten kreikkalaisille itselleen, on tänä
päivänä selvää, että kreikkalaisessa systeemissä on suunnattomia ongelmia.
Mutta Kreikka tosiaan on niin paljon muutakin. Antiikintutkijaa Kreikan
historia tietenkin kiehtoo, sen dramatiikka ja loputtomat käänteet. Kulttuuri korkeakulttuurista
vallattujen talojen punk-keikkoihin. Ateenan betonikuutiot ja graffitit,
toisiinsa limittyvät kurjuus ja elämänilo. Jalkakäytäville levittyvä elämä,
kuppilat ja kaupustelijat. Keskusteleva ilmapiiri, yhteiskunnallisuus,
takseissa ja tavernoissa soiva rebetiko. Kvittenihilloa tuova naapuri. Sapfoa,
Kavafista ja omia runojaan ulkoa siteeraava viinitilan yli yhdeksänkymppinen
isäntä. Sitruspuiden tuoksu, jasmiinit kuusikaistaisen avenuen varsilla, vuorenrinteiden
villiyrtit. Auringon punainen pallo hetkellä, jona meri nielee sen kitaansa.
Monille meistä käy niin, että Kreikasta lähtee vain
palatakseen taas.
Kirjoitus on aiemmin ilmestynyt Helikonissa 1/2016.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti