Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu

Olavi Paavolainen

Synkkä yksinpuhelu

[…]

Dardanellit — eräät Euroopan tulenarimmista ruutitynnyreistä — sivuutamme lähellä keskiyötä. Salmen rannat liukuvat ohi kylmän kuutamousvan halki kumottavina varjoina. Läpikulun aikana ei ketään päästetä laivan keulaan; myös yläkannet suljetaan matkustajilta. Seison pimeässä hytissäni pyöreästä ikkunaluukusta tuijottaen. Tällaisenako yönä Xerxes rakensi siltansa tai Byron ui yli Hellespontoon, kun sumu tulvii salmen kautta Egeanmereltä päin ja kuu purjehtii aavemaisessa valousvassa?

Yö Egeanmerellä. Valvon myöhäiseen oudon jännittyneenä tyhjässä salongissa. Mikä tympeä inho valtaakaan taas mieleni selaillessani porvarillisen maailman kuvalehtiä, vieläpä sellaisia puolivirallisiakin kuin »L’Illustration» tai  »Illustrated London News». Totisesti juuri kuvalehdet ovat meidän aikamme sillisalaattikulttuurin parhaat heijastajat. Mitä ajatuksetonta ja infantiilia sekasotkua tarjoaakaan jokin sellainen uuden tyylin kuvalehti kuin ranskalainen »Match». Jo kirjoitusten otsakkeet ovat kuvaavia; »Viisikymmentä vuotta Eiffel-tornia» — »Carole Lombard ja William Powell» — »Kaunis vain häntävarten»  — »40 kuolematonta = 2935 vuotta» (tarkoittaa Ranskan Akatemiaa) — »Spitaalitautisten parantola» — »He olivat köyhiä — nyt rikkaita» (Auteil’n kilpa-ajot, päävoittoina 3 500 000 frangia). Ja paras lopuksi, kun kyseessä on ranskalainen lehti: Les Pages d’Hitler — Hitlerin paašit — jotka ovat »taas saaneet edustaa grâce, finesse et beauté».

Kulttuurin, vakoilun ja sodanuhkan sillisalaattia… Totisesti olen jälleen vanhassa tutussa Euroopassa. On 25. päivä elokuuta 1939.

Kreikkalainen aamu

Herään joskus viiden maissa ja lähden pyjamassani kannelle. Yöusvat alkavat juuri haihtua; sekä kansi että kaiteet kiiltävät vielä niiden kosteutta. Aamutuuli on juuri herännyt ja alkaa raikkaana, miltei kylmänä pyyhkiä sumua harmailta ja violeteilta aalloilta. Eilisillan sekavat ja tympeät elämykset yhä vielä aivoissani tuijotan varhaiselle merelle kun oikealla välähtää henkeä salpaava näky:

Meren yllä kieppuvien sumuverhojen keskeltä on noussut näkyviin korkea, alaston kallioluoto, jonka huippua kruunaa vielä näkymättömissä olevan auringon on ensimmäisten säteiden kullanväriseksi hehkuttama temppelinraunio. Ensimmäinen välähdys Kreikasta. Mutta mikä lavastus! Maisema, jossa ei vielä kasva mitään, jossa on vain kylmää sumua huokuva alkuvesi ja jossa aurinkokin, elämän antaja, vasta on syntymässä… Vielä ei elä mikään muu kuin jumaluus ja jumaluuden myytti kullanvärisessä temppelikehdossaan korkealla usvien yläpuolella, syntyvän auringon ensimmäisissä neitseellisissä säteissä. Ja temppeli piirtyy taivasta vasten, joka on tulen ja laavan ja savun värinen kuin jumaluuden esiinpuhkeamista edeltäneen kosmillisen mullistuksen jälkeen.

Näky katoaa melkein yhtä nopeasti kuin se syntyikin. Jälleen kietovat usvat kosteutta kiiltävän laivan keulasta perään saakka. Mutta tuona nopeasti kadonneena hetkenä opin ymmärtämään kreikkalaisuuden mysteerin.

Pireuksessa on minua vastassa Suomen konsuli Eugenidesin sihteeri Gröndahl, hiljaisen ystävällinen herra, joka heti moittii minua ajattelemattomasta tulostani. Eurooppalaisen sodan uhka, hän väittää, on siksi ilmeinen. Selitän kuitenkin, että minulla on jo Istanbulissa lunastettu lippu Marseille’hin 30.8. lähtevään ranskalaiseen »Théophile Gautier» -laivaan. Ateenaan olen sitä paitsi saanut jonkin verran rahaa. Kreikka on kuitenkin yhtä kallis maa kuin Turkki on halpa, joten se ei kauan riitä.

Siristelen silmiäni jo Pireuksessa. Miten on mahdollista, että auringon säihky on täällä niin häikäisevä? Pystysuoraan keskitaivaalta lankeava valo on sokaista silmät. En edes matkalla Etelä-Amerikkaan päiväntasaajaa ylittäessäni kokenut tällaista häikäisyä. Oleskeluni klassillisella maaperällä alkaa varsin proosallisesti käynnillä tummia aurinkolaseja myyvässä kaupassa.

Mutta sokaisevan pystysuora valo tuntuu niidenkin läpi. Tämä valo on jo täysin »afrikkalaista» — hiekkaerämaiden ja paljaiden kallioiden valoa. Keskipäivällä lankeaa kulkijasta kadulle vain vähäinen varjo, Ihmeellisimmältä näyttää tämä pystysuora valo ja sen lävistämä ilma vuorien takana. Miten etäisyys täällä kasvaa ja syvenee! Valoudun keskeltä erottuvat kaukaisimpienkin vuorien sinertävät ääriviivat terävinä, kuin piirtimellä vedettyinä. Ja niiden takana, sen näkee, on taas ilmaa ja valoa…Vain tällainen aurinko on voinut synnyttää kreikkalaisen taiteen, sekä temppelien pylväistöt että kuvapatsaiden alastomuuden, puhdasviivaisuuden ja kolmiulottuvaisuuden. Koko maisema ja valo ja vuorien ääriviivat ovat alastomuutta.

Gröndahlin vakavuus on kuitenkin saanut mietteliääksi. Matkani kevytmielisyys alkaa minulle selvitä. Beverley Nicholsin lupaama efekti lunasti tosin kaikki odotukset. Mutta jouduinpa maksamaan siitä myös raskaan hinnan.

Akropoliin kuutamo

Yksikään temppeli ei ole valkea. Kaukana siitä. Ne ovat kuin vaaleata meripihkaa tai kypsintä hunajaa. Niihin sointuu hyvin modernin Ateenan rakennusten kellanpunainen, keltainen tai vaaleanpunainen väri. Kun kaupunkia auringon laskiessa katselee Lykabettokselta, näyttää se kokonaisuudessaan olevan rakennettu meri-ilman kultaiseksi patinoimasta marmorista. Auringonlasku näyttää hehkuvan Akropoliin pylväiden läpi… Pylväät hehkuvat vuoria vasten: violetti Hymettos — sininen Pentelikon — kaukana tummansininen Parnes. Kermanvärisiä auringonlaskuja: kaikki on kermanväristä, rakennukset ovat kuin orvokinkarvaisille vuorille laskeutuneita kermanvärisiä pilviä. Harvat metsät vuorien juurella muuttuvat ruskeiksi. Kun aurinko laskee, viriää heti voimakas ja raitis maatuuli hehkuvalle ja usvaiselle merelle päin.

Jokailtaiseksi lempipaikakseni tulee pieni kahvila Propylaiojen ja Herodes Atticuksen teatterin edustalla. Istun siellä tuntikausia ja katselen värien taikamaista vaihtumista Parthenonin päädyssä. Mitään siihen verrattavaa en ole kokenut. Painan aina välillä muutamiksi minuuteiksi silmäni kiinni, ja kun ne avaan, on temppelin väri jälleen vaihtunut... On kuin Parthenonia kiertäisi Jupiterin seitsemän eriväristä kuuta! Ensin on marmori temppelin päädyssä ja pylväistössä kullankeltainen laskevan auringon säteistä, sitten se muuttuu vaaleanpunaiseksi, sitten violetiksi, sitten kalpean vihreäksi kuun säteiden alkaessa hiljalleen valaista, sitten kuolleen keltaiseksi kuun säteiden vahvistuessa, ja lopulta — pimeyden tihetessä ja kuun valon voimistuessa — valkoiseksi ja yhä hehkuvamman valkoiseksi. Etelän ilta pimenee niin nopeasti, että joka kerran ehtii seurata tämän ihmeellisen näytelmän kaikki vaiheet. Yhtä taikamainen on värileikki kauempana Akropoliin takana kohoavan Hymettoksen rinteillä: ruskeasta punertavien sävyjen kautta syvään violettiin ja lopulta kuutamoisen yötaivaan kuultavaan ja tummaan sinivihreään väriin.

Tuhlaan viimeisiä rahojani lunastaakseni kalliita pääsylippuja järjettömän Kreikan-matkani päämäärään: Akropoliin näkemiseen kolmena täyden kuun yönä. Ei vain Beverley Nichols, vaan myös Ateenan nähtävyyksien pääsymaksuista huolehtivat viranomaiset ovat näet keksineet tämän efektin arvon.

Lumous on uskomaton. Kaikkina kolmena täysikuun yönä vaeltaa ihmisiä sankoin massoin Akropoliille. Mutta heitä tuskin huomaa. Näky panee jokaisen vaistomaisesti puhumaan kuiskaamalla tai istumaan aivan hiljaa paikallaan jonkin pylvään tai marmorijärkäleen varjossa. Taikamaisinta ehkä on niin yllättävän rosoisen ja täysin tasoittamattoman Akropoliin kallioperän muuttuminen aivan valkeaksi ja melkein varjottomaksi. Koko vuori on kuin suuri valkoinen pilvi tai valkoinen ruusumatto,  joka keinuu ylhäällä eetterissä kuun alla. Akropoliin harmaa, karkea kallio näyttää olevan samaa marmoria kuin Parthenon tai Erekhteion. Marmori ei vain heijasta kuutamoa, vaan tuntuu säteilevän omaa valoaan. Hetkittäin unohtaa koko kuun olemassaolon.

Tänne ylös ei erota ainoatakaan kaupungin valoa. Hiljaisuuskin on täydellinen. Liikenteen kohinan kuulee vain, jos menee kaupungin kuiluun pystysuorana putoavan kaidemuurin viereen.

Pako Ateenasta

Herään estetisoivasta puoliunestani todelliseen jymähdykseen sinä aamuna, jolloin Gröndahl soittaa Pireuksesta, että kaikki laivavuorot Välimerellä on toistaiseksi peruutettu! Yritys suinpäin palata maatietä Balkanin ja Puolan kautta olisi uhkarohkeutta, josta Gröndahl ankarasti varoittaa. Paitsi Pariisiin olin kaiken varalta pyytänyt rahaa myös Roomaan; laivavuorojen peruutuksen takia on pääsy Italiaankin nyt tukossa. Olen täysin kohtalon ja Gröndahlin armoilla. Onneksi tällä ei ole muita suomalaisia huollettavanaan, joten hän lupaa yrittää parhaansa järjestääkseen rahattomalle maanmiehelleen paluun «konsulinkyydillä» heti, kun vain joku mahdollisuus ilmaantuu.

Kukkaro tyhjentyvänä, paluumatka kysymysmerkkinä hukutan päivisin auringon kuumuuden kanssa kilpaa polttavan levottomuuden Parthenonin värileikin jokailtaiseen palvontaan. Kaksi kuutamoyötä Stadionin kylmän modernien marmorimassojen keskellä, jotka nousivat kehystämään uuden ajan ensimmäisiä olympialaiskisoja. Paanista tunnelmaa uhkuva ilta Museoinin kukkulalla Akropolista vastapäätä. Vuoristokasvillisuus, joka päivällä on palaneen ruskeata, muuttuu kuutamossa syvän sinisenvihreäksi kuin merenpohjamaisema. Jokaisen pensaan takana huohotusta ja tirskuntaa, kuin olisi yön kuumuus herättänyt eloon kaikki faunit ja satyyrit vuosituhantisesta kohmetuksestaan… Yhtä mytologisen kiihdyttävältä vaikuttaa kuutamossa kuninkaallisen linnan puisto aivan kaupungin keskustassa, vaikka sen sokkeloisiin tiheikköihin kuuluu jääpalojen helinä King George ja Grande Bretagne hotellien baareista. Ilta Kerameikoksen hautausmaalla, jonka marmorinkeltaisista hautamuistomerkeistä lyö vastaan koko ylevän murhemielinen kreikkalainen kuolemanrunous. Ympärillä leviävän esikaupungin savun ja pölyn lakastuttamaa iltaruskoa vasten kohoaa korkea hautapatsas, jota kruunaa korskuvan härän kuva.

Maailmanhistoriallinen syyskuun 1. päivä 1939: Saksa  hyökkää Puo1aan… Kaikki muistikuvat ensimmäisen maailmansodan syntymisestä kieppuvat päässäni. Verinen eurooppalainen elonkorjuu alkaa taas... Mitä tulee Suomi tekemään — Suomi, josta en yli kolmeen kuukauteen tiedä oikeastaan mitään? Mitä tulee Neuvostoliitto tekemään? Mitä Ranska, mitä Englanti? Kaiken sekasorron keskellä käväisee mielessäni helpotuksen tunne siitä, etten lähtenyt yrittämään paluuta Itä-Euroopan kautta. Missähän kurimuksessa olisinkaan tällä hetkellä? Jospa vain jollain tavalla pääsisin Ranskaan saakka! Täältä käsin katsottuna Pariisi tuntuu melkein kotimaalta. Kaikenlaiset huhut kiertävät. Puhutaan Mussolinin sotaan liittymisestä ja Turkin mobilisaatiosta. Viime mainittu tieto ei voi olla hymyilyttämättä, kun muistan sikäläiset sotilaat. Vähemmän miellyttävä on havainto, että minua pidetään saksalaisena ja että kohtelu on muuttunut huomattavasti kylmemmäksi.

Fatalistisen rauhallisuuteni ja turismivimmani jakavat muutamat englantilaiset missit, joiden kuivettuneita olemuksia ei sodan uhka vähääkään pysty kohentamaan. Toistahan on kuitenkin olla rauhallinen tämän hetken Ateenassa tietäessään olevansa suurvallan kansalainen!

Ateenan taidemuseon antiikkikokoelmat eivät herätä lainkaan yhtä voimakasta vaikutelmaa kuin Istanbulin museon kreikkalaiset osastot. Ne ovat liian hyvässä järjestyksessä, liian uudenaikaisessa ympäristössä; kirpaiseva vaikutelma Idän ja Lännen välisestä jännityksestä ei täällä leiju ilmassa. On kuin joisi raikasta vettä katkeran huumaavan, itämaisen yrttijuoman jälkeen. Koko uusi Ateena on toivottoman yksitoikkoista, suorastaan ikävää. Hämmästyttävää on todeta myös ihmisten arkinen ulkonäkö. Mitään »kreikkalaista» kauneustyyppiä ei katujen vilinässä etsimälläkään tapaa. Yleinen sekaverisyys on silmiinpistävä. Vanha kreikkalainen ihannetyyppihän olikin oikeastaan kotoisin Välimeren saarilta ja vaaleatukkainen. Muistan kaikki hitleriläiset teoriat vaaleaverisistä kreikkalaisista, »arjalaisista».

Lykabettoksen korkealta, kekomaiselta vuorelta hallitsee upouusi ilmatorjuntakonekivääri kaupunkia.

Gröndahl soittaa selvästi vapautuneena ja ilmoittaa saaneensa järjestetyksi minulle paikan »Andros» -laivaan, jonka Ranskan hallitus on lähettänyt hakemaan Kreikassa oleskelevia ranskalaisia. — Viimeisenä iltana istun Gröndahlin kanssa kuumuutta huokuvassa, kuutamoisessa yössä Pireuksessa, juoden pihkalta maistuvaa rezinaa Taverna Vasilenan katubaarissa. Kovaääniset kiljuvat uutisia… Satamatyöläiset väittelevät ja riitelevät kiihoittuneina, ja tavernan isäntä, Gröndahlin tuttu, käy ehtimiseen pöydässämme politiikkaa puhumassa. Gröndahl itse on masentunut. Hänellä on sama tunne kuin Tammilehdolla Istanbulissa: hän jää tänne kuin loukkuun.

Lähtö Kreikasta 2.9. Satamassa odottavan »Androksen» ympärillä vallitsee mekastus ja melu. Tulli ei paljonkaan välitä pakolaisten tavaroista. Päivä on hehkuvan kuuma. Lähtö myöhästyy pari tuntia. Merkki on jo annettu, mutta vieläkään ei ranskalainen alus irtaudu laiturista. Ihmettelyä ja levottomuutta… Myöhästyminen saa selityksensä, kun laiturille vihdoin suurella tohinalla saapuu hieno vallasnainen koirineen, kapsäkkeineen ja lukuisine saattajineen. Sota on jo kuohuttanut intohimoja: nainen otetaan vaataan vihellyksin ja pilkkahuudoin. Matkalaukkujen nimilapusta näen: Comtesse de Landsberg. […]