tiistai 22. joulukuuta 2015

Rannikon Kukka

Aleksandros Papadiamantis


Rannikon Kukka




Monet yöt perätysten katseli Koronioksen Manos, tuolla missä sitoi veneensä joka ilta lähellä Järkälettä itärannalla, kahden korkean kiven välissä erään vanhan nuhjuisen autiotalon juurella, missä hän hän yleensä viikkasi viittansa veneensä nokan päähän ja nukkui keikkuvaa tuudittavaa untaan kolme tuumaa korkeammalla aalloista, tähtiä katsellen ja mietiskellen Plejadien tähtijoukkoa ja kaikkia muita taivaan mysteerejä - hän katseli, annahan kun kerron, aukeavaa avomerta ja ympäröiviä kahta kukoistavaa pikkusaarta, jotka vartioivat lahden suuta haikeamielisten valojen välissä. Lyhdyt, soihdut, kynttilät tai tähdenlennot, kaukaa hohtavina ja väreillen, loivat tummanpuhuvan kuvan syvyyteen, aaltojen pintaan, oleskellen siinä tunteja, ikään kuin purjehtien, mutta silti liikkumattomina.

Manos Koronios, vaatimaton kalastaja, oli heikko mieleltänsä kuten kaikki kuolevaiset. Jo pitkän aikaa hän oli joka ilta sitonut veneensä kahden mustuneen kiven väliin, tuon hylätyn talon juureen, mikä paikallaan tönötti kuin sieluton haamu. Huhut kertoivat, että siellä kummitteli. Talonrotiskoa kutsuttiin yleisesti ”Kukkasen Hökkeliksi”. Kukaan ei tiedä miksi. Tai jos vielä olikin elossa joitain vanhoja juoruakkoja tai muutama papparainen, jotka tuntevat paikan vanhan historian, niin ei Manos ainakaan ollut ikinä saanut tilaisuutta kysyä sitä heiltä.

Monet yöt läpeensä hän näki nyt tuon kummajaisen, kaukaa väreilevän ja loistavan valon avomerellä. Manos tiesi, ettei siellä ollut majakkaa. Hallitus ei välittänyt tuommoisista pikkuasioista, joilla ei ole sen kummempaa merkitystä suuressa mittakaavassa. Mutta mitä nyt, oliko tuo valonpilkahdus? Koska hän lähes päivittäin seilasi veneellään tuota kahden vehreän pikkusaaren väliä, eikä nähnyt päivällä jälkeäkään siitä, mikä selittäisi yöllisen valon, heräsi hänellä kova hinku purjehtia keskiyöllä, katkaista siunattu unensa ja unelmoida unen sijaan tähdistä ja Plejadeista, päästä valonlähteelle, nähdä mikä se on ja tarpeen tullen vaikka jahdata tuota salaperäistä kimmellystä. Siksipä Manos - heikko mieleltään kun oli, parikymppinen nuorukainen - kutsui häntä kymmenen vuotta vanhemman Fafanaksen Jalliksen avuksi. Manos kertoi hänelle yöllisestä näystään ja sai tuttunsa seurakseen epätavallisille retkillensä.

Eräänä yönä, jolloin kuu oli yhdeksän päivää vanha ja melkein lännessä ja kello löi yksi, ilmestyi valo, liikkumattomana kuin kiinnihakattu, samalla kun tulinen puolituinen kiekko laskeutui rauhallisesti länteen ja melkein piiloutui vuoren taakse. Sitä mukaa kun miehet soutivat, loittoni tuo salaperäinen soihtu vaikkei se näyttänyt edes liikkuvan. He soutivat kaikin voimin, selät tulessa. Valo loittoni, näkyi yhä kauempana. Se oli tavoittamaton. Viimein näky hävisi heidän silmiensä edestä.
Miehet tekivät kiihkeästi ristinmerkkejä ja puhelivat keskenään:

-Se ei ole lyhty, ei kalastusvene eikä...
-No mikä se on?
-Se on…

Jallis Fafanas ei tiennyt mitä sanoa.

Kolmena yönä nämä kaksi merimiestä koettivat onneaan. Joka kerta he näkivät salaperäisen hohdon tanssivan aalloilla. Mutta, mitä lähemmäs he yrittivät, sitä kauemmas näky karkasi - ja lopulta hävisi näkymättömäksi.

Mistä oli kysymys?

Vain yksi naapuri oli huomannut  ystävysten toistuvat yölliset retket. Kokoiaksen Limbos, viisikymppinen mies, oli lukenut monia vanhoja kirjoja niillä vähäisillä tiedonrippeillään, kun oli jotain joskus oppinut ja monien viisaiden vanhojen naisten kanssa puhunutkin - sellaisia oli ollut silloin ennen vanhaan. Hän istui unettomana, ikkunan lähellä katsellen merelle: joskus hän luki kirjojaan ja joskus hän päästi ajatuksensa irralleen tähtiin ja aaltoihin. Hän asui erakkona hökkelissään, joka sijaitsi kivenheiton päässä Kukkasen kotoa, siis sieltä minne Manos aina sitoi veneensä, Ragian Vasson ja Gavaloginaksen talon välissä.

Eräänä yönä Manos ja Jallis valmistautuivat irrottamaan veneen ja soutamaan jahdatakseen vaikeaa saalistaan.

Limbos Kokoias näki heidät ja astui ulos mökistänsä kiskoen päälleen valkoisen myssyn ja pitkän kaavun, kuten hänellä oli tapana kotona ollessaan. Hän kiirehti paikalle ja pysähtyi ystävysten kohdalle.

“Kaverukset! Herran tähden, mistä on kysymys?” hän huusi. “Monta iltaa peräjälkeen olette soutaneet kiireesti ulos satamasta, ilman valoja, joita tarvitaan rannassa kalastamiseen. Kalojanne emme ole nähneet. Näittekö kenties unen, joka sai teidät kaivamaan ylös aarretta?”
Manos pyysi Limbosta tulemaan lähemmäs ja puhumaan hiljempaa - eikä sitten epäröinyt kerrata miehelle näkyänsä.

Limbos kuunteli huolella. Sitten hän nauroi.

“Vaan mistä te tiedätte tämän, nuorukaiset?” Hän sanoi pyöritellen kiivaasti päätänsä. “Vanhoina aikoina tällaisia asioita näkivät vain ne, jotka olivat puhtaita ja viattomia, ja nyt niitä havaitsevat vain selvännäkijät. En minä vaan näe mitään! Näkeekö Jallis tuon saman, minkä sinä sanot näkeväsi?”
Jalliksen täytyi vetäytyä tavalla, joka ei oikein sopinut hänen iälleen, ja tunnustaa, ettei ollut nähnyt kyseistä valoa, mutta oli vakuuttunut Manoksesta, joka kovasti intti sen nähneensä.

Kokoias ryhtyi kertomaan.

“Kuunnelkaas kaverukset mitä teille kerron. Minä ehdin vielä tavata vanhan Ragian Kiranon, naapurin-Vasson äidin, Gavaloginaksen äidin ja vielä muitakin muoreja. He kertoivat monia tarinoita, vanhoja juttuja menneistä asioista - kuten tämän, jonka kerron nyt teille. Näettekö tuon talonrähjän, ”Kukkasen Hökkelin”, jossa kerrotaan kummittelevan? Vanhoina aikoina täällä asui muuan neito, Kukkanen nimeltään, joka oli maankuulu kauneudestaan – niin kuin aurinko häikäisee, häikäisi hänkin. Kukkanen - asui siis siellä isänsä vanhan Therian (vanhaksi kreikaksi oikeammin Theerea), “Hirviön” kanssa. Täällä isä oli metsästänyt kaikki lohikäärmeet ja henkiolennot hopeisella nuolella ja myrkkykeihäällä. Muuan prinssi kaukomailta rakasti kaunista Kukkasta. Kun prinssi oli lähdössä kukistamaan barbaarit, hän antoi Kukkaselle sormuksensa sinetiksi ja vannoi valan, että jos hän voittaa hän saapuu pyytämään tytön kättä sinä päivänä kun Kristus syntyy.

Prinssi lähti. Kukkanen vuodatti kyyneleensä aaltoihin, lähetti huokauksen ilmoihin ja rukouksen taivaisiin, että prinssi saapuisi voittoisana kotiin ja että Kristuksen syntymän päivä koittaisi. Silloin saapuisi sulho ja veisi työn avioon.

Vihdoin koitti päivä, jolloin Kristus syntyi. Neitsyt synnytti lapsen luolassa, kasvot loistaen, ilman kipua, ilman apua. Hän nosti lapsen ylös ja kapaloi ilolla ja laittoi seimeen nukkumaan. Vasikka ja aasinvarsa tulivat seimen lähelle ja puhalsivat pehmeästi ilmaa lämmittääkseen vauvaa. Kyllä vain, nyt on saapuva prinssi Kukkasensa luo!

Saapuivat paimenet, kaksi vanhusta pitkine valkoisine hapsineen ja kävelykeppeineen, ja nuori paimen huiluineen. Hämmästyneinä ja ihastuneina he menivät lapsen luo. He olivat nähneet Herran enkelin salamankirkkaana, kullanhohtavissa vaaleansinisissä höyhenissä, kuulleet pienten enkelten laulua: Jumalalle ylistys! He jäivät polvilleen, silmät suljettuina seimen juurelle pitkäksi aikaa ja palvoivat kyltymättöminä taivaan ilmestystä. Kyllä vain! Nyt on saapuva prinssi Kukkasensa luo!

Paikalle pysähtyi myös kolme Itämaan tietäjää kameleillaan ratsastaen. Heillä oli kultaiset kruunut kutreillaan ja pitkät purppuranpunaiset turkisviitat. Ja tähtönen, loistava kultainen tähti, laskeutui ja asettui luolan päälle hohtaen suloista taivaallista valoa, joka vei yön pimeyden mennessään. Kolme kuninkaallista vanhaa miestä laskeutuivat alas kameleiltaan, astuivat sisään ja lankesivat polvilleen kunnioittaakseen lasta. He avasivat aarteensa ja antoivat lahjansa: kultaa, suitsuketta ja mirhaa.
Kyllä vain! Nyt on saapuva prinssi Kukkasensa luo!

Joulu tuli ja meni, mysteeri sai päätöksensä ja pelastus saapui - vaan prinssi ei saapunutkaan. Barbaarit olivat ottaneet prinssin orjakseen. Aluksi prinssin joukot olivat voittaneet, hänen viirinsä murskasivat sotahuutojen siivittäminä barbaarien linnoituksen. Prinssi oli kaiken tuoksinan keskellä taistelusta juopuneena syöksynyt kohti vihollista pysäyttämättömällä kiihkolla, jolloin barbaarit saivat prinssin katalasti vangikseen.

Neidon kyyneleet katkeroittivat suolaisen aallon, huokaukset hajosivat ilmaan ja hänen rukouksensa putosivat takaisin maahan pääsemättä koskaan Jumalan valtakuntaan. Pieni näkymätön kukkanen, mutta niin tuoksuva, kasvoi niiden kahden kiven välissä, jossa sitä kutsutaan Rannikon Kukaksi. Näkymätön se on silmille.  Ja barbaarien käsiin joutunut prinssi pyysi muuntua Kipinäksi, avomeren tuleksi siihen asti kun Kristus syntyy, pitääkseen Kukkaselle vannomansa valan.
Jotkut sanovat, että Rannikon Kukasta tuli kukka aaltojen vaahdosta. Ja tuo Kipinä, avomeren tuli, jonka näit Manos, on prinssin sielu, joka suli ja haihtui orjuuden kahleista eikä kukaan näe sitä enää – paitsi entisten aikojen puhtaat ja viattomat ja meidän aikamme selvännäkijät.


Kääntänyt Milla Jokinen   







Aleksandros Papadiamantis (Ἀλέξανδρος Παπαδιαμάντης: 1851-1911) on yksi kuuluisimpia kreikkalaisia kirjailijoita, novellisteja ja runoilijoita. Hänen tunnetuimpiin teoksiinsa lukeutuu muunmuassa romaani Η Φόνισσα (Murhaajatar, 1903), jonka tapahtumat sijoittuvat kirjailijan kotisaarelle Skiathokselle. Papadiamantis kertoo tarinansa omalaatuisella tyylillään käyttäen vanhakantaisempaa, “puhdasta” kreikan kielimuotoa, katharevousaa.

Τα Χριστούγεννα των Ξωτικών

ΖΑΧΑΡΙΑΣ ΤΟΠΕΛΙΟΥΣ


 ΤΑ ΧΡΙΣΤΟΥΓΕΝΝΑ ΤΩΝ ΞΩΤΙΚΩΝ
  

Στην άκρη του δρόμου βρισκόταν ένα όμορφο μικρό σπίτι πλημμυρισμένο στο φως. Τα κεριά σπινθηροβολούσαν στο χριστουγεννιάτικο δέντρο, που ήταν στολισμένο με αστραφτερά αστέρια, λαμπερά ζαχαρωτά και κατακόκκινα μήλα. Πάνω στο τραπέζι ήταν αναμμένα κεριά μέσα σε μεγάλα κηροπήγια.
Τα παιδιά κάθονταν και περίμεναν με αγωνία. Ακόμα και ο παραμικρός ήχος από τον διάδρομο τα έκανε να μένουν ακίνητα στη θέση τους. Επιτέλους, έφτασε ο Άγιος Βασίλης.
«Υπάρχουν καλά παιδιά σ’ αυτό το σπίτι;» ρώτησε με τη βαριά φωνή του όπως συνήθιζε.
«Ναιαιαιαι!» απάντησαν τα παιδιά όλα μαζί σαν χορωδία.
«Εντάξει τότε. Κανένα σας δεν θα μείνει χωρίς δώρα. Θέλω όμως να σας πω κάτι. Φέτος θα πάρετε λιγότερα από πέρσι. Μόνο τα μισά».
«Γιατί;» ρώτησαν τα παιδιά.
«Θα σας πω. Έρχομαι από μακριά, από τον Βορρά. Στον δρόμο μου συνάντησα πολλά φτωχά παιδιά που δεν είχαν ούτε ψωμί να φάνε. Τους έδωσα λοιπόν κι εγώ τα μισά σας δώρα. Καλά δεν έκανα;»
«Βεβαίως, πολύ καλά έκανες!» φώναξαν τα παιδιά. Μόνο ο Ρίκι και η Λότα δεν έβγαλαν μιλιά. Τα προηγούμενα Χριστούγεννα ο Ρίκι είχε πάρει είκοσι δώρα και η Λότα είκοσι έξι. Και τώρα τα μισά και πρέπει να είναι κι ευχαριστημένα;
«Καλά δεν έκανα;» επανέλαβε ο Άγιος Βασίλης.
Τότε ο Ρίκι μούγκρισε: «Όχι! Απαίσια Χριστούγεννα φέτος. Τα ξωτικά θα περάσουν καλύτερα».
Η Λότα έβαλε τα κλάματα και μουρμούρισε: «Δηλαδή, θα πάρω μόνο δεκατρία δώρα; Τα ξωτικά θα περάσουν σίγουρα καλύτερα».
«Ε, τότε πάμε να δούμε» είπε ο Άγιος Βασίλης.
Άρπαξε λοιπόν τα παιδιά στην αγκαλιά του και μια και δυο πέταξε στον αέρα. Μέχρι να το καλοκαταλάβουν, ο Ρίκι και η Λότα βρέθηκαν πάνω στο χιόνι, στη μέση του πουθενά. Έκανε κρύο πολύ, χιόνιζε ασταμάτητα και από κάπου μακριά ακουγόταν το ουρλιαχτό των λύκων. Ο Άγιος Βασίλης όμως είχε χαθεί. Έπρεπε να προλάβει, να δώσει δώρα και σε πολλά άλλα παιδιά, σίγουρα πιο ευγενικά από τον Ρίκι και τη Λότα.
Τα παιδιά άρχισαν να φωνάζουν όσο μπορούσαν. Όσο περισσότερο όμως φώναζαν, τόσο πιο κοντά ακούγονταν οι λύκοι. Τέλος, ο Ρίκι είπε: «Έλα, Λότα, πρέπει να βρούμε καμιά καλύβα».
«Πάμε κατά κει. Βλέπω ένα φως να τρεμοσβήνει».
«Δεν είναι φως. Είναι ο πάγος που λαμπυρίζει μέσα στα κλαδιά των δέντρων», είπε ο Ρίκι.
«Εκεί πέρα όμως είναι ένα ψηλό βουνό, το βλέπεις;» είπε η Λότα.
«Ας πάμε κατά κει. Ίσως μπορέσουμε να δούμε κάτι», απάντησε ο Ρίκι.
Τα παιδιά ξεκίνησαν να σκαρφαλώνουν στη δασώδη πλαγιά του βουνού. Πότε χώνονταν στο χιόνι, πότε μέσα στους θάμνους. Τέλος, έφτασαν στην κορυφή του βουνού. Ξαφνικά πρόσεξαν ένα άνοιγμα από το οποίο ψιλόφεγγε ένα φως. Τα παιδιά μπήκαν μέσα στο άνοιγμα και μετά από λίγο παρατήρησαν έκπληκτα ότι βρίσκονταν στη σπηλιά των ξωτικών. Ήταν όμως αργά να κάνουν πίσω. Κι εκτός αυτού, οι λύκοι ακούγονταν ήδη πολύ κοντά.
Ο Ρίκι και η Λότα στάθηκαν. Μπροστά τους βρισκόταν μια τεράστια σάλα, όπου τα ξωτικά γιόρταζαν τα Χριστούγεννα. Χιλιάδες μικρά πλάσματα, γκρίζα και ζαρωμένα και σβέλτα. Αντί για κεριά, τα ξωτικά χρησιμοποιούσαν νεκρές πυγολαμπίδες που έβγαζαν ένα μυστηριώδες αχνό φως. Όταν όμως το φως δυνάμωνε, τα ξωτικά άρχιζαν να φωνάζουν: «Όχι τόσο φως! Όχι τόσο φως!»
Όπως ξέρουμε, ένα πράγμα απεχθάνονται τα ξωτικά, το λαμπερό φως. Γι’ αυτό και γιόρταζαν, γιατί παρατηρούσαν πως οι μέρες σιγά σιγά μίκραιναν όσο πλησίαζε το τέλος του χρόνου και οι νύχτες μεγάλωναν. Πίστευαν βαθιά ότι η νύχτα θα κρατούσε για πάντα. Αυτό ήταν που τα γέμιζε χαρά. Τα ξωτικά, βλέπετε, δεν ξέρουν τίποτα για τα Χριστούγεννα και τη σημασία τους.
Στο κέντρο της σάλας βρισκόταν κι ένα δέντρο στολισμένο με σταλακτίτες και λαμπερά κρύσταλλα πάγου. Στο τραπέζι τους υπήρχαν ένα σωρό φαγητά, από αυτά που συνηθίζουν να τρώνε. Φιδόπιτες και πόδια από αράχνες και άλλα πολλά. Ο τρομερός γίγαντας, ο βασιλιάς της Τούντρας, δεν ήταν πια μαζί τους. Το βασίλειό του το είχε κληρονομήσει ο Μούντους, ο πρίγκιπας της νύχτας και του σκότους. Ο Μούντους καθόταν στο κέντρο της σάλας έχοντας στο πλευρό του τη γυναίκα του, τη βασίλισσα Κάρο. Είχαν μάλιστα και οι δύο μακριά γενειάδα και πρόσφεραν ο ένας στον άλλο δώρα. Ο Μούντους πρόσφερε στην Κάρο ένα ζευγάρι ξυλοπόδαρα, που την έκαναν την ψηλότερη βασίλισσα του κόσμου. Η Κάρο από την πλευρά της πρόσφερε στον Μούντους έναν τεράστιο καντηλοσβήστη, τόσο μεγάλο, ώστε θα μπορούσε να σβήσει όλα τα κεριά και τα καντήλια του κόσμου.
Έπειτα από την ανταλλαγή των δώρων ο Μούντους έβγαλε λόγο στα ξωτικά του. Δήλωσε με στόμφο ότι σύντομα θα χανόταν και η τελευταία αχτίδα φωτός και τα ξωτικά θα κατακυρίευαν τον κόσμο. Εκείνα τότε άρχισαν να κραυγάζουν: «Ζήτω ο μεγάλος βασιλιάς μας, ο Μούντους, ζήτω η μεγάλη βασίλισσά μας, η Κάρο. Ζήτω! Ζήτω η εξουσία της νύχτας και του σκότους! Ζήτω!»
Ο Μούντους κάλεσε τότε τον αρχιπαρατηρητή του, που τον είχε στείλει στην κορυφή του βουνού να δει αν φαίνεται κανένα φως στον κόσμο.
Εκείνος παρουσιάστηκε και ανακοίνωσε: «Βασιλιά κι αφέντη μου, η εξουσία σου είναι τεράστια και απεριόριστη. Παντού επικρατεί μαύρο σκοτάδι».
«Ωραία!», απάντησε ο Μούντους. Έλα όμως πάλι σε λίγο να μου το επιβεβαιώσεις».
Ο αρχιπαρατηρητής ξαναπαρουσιάστηκε στον βασιλιά μετά από λίγο και του είπε: «Μακριά, στον ορίζοντα, βλέπω ένα μικρό φως. Μοιάζει με αστέρι που τρεμοπαίζει πίσω από τα βαριά σύννεφα».
«Ξαναδές το!» πρόσταξε ο Μούντους.
Μετά από λίγο ο αρχιπαρατηρητής επέστρεψε στον βασιλιά.
«Σύννεφα βαριά σκεπάζουν τώρα τον ουρανό και δεν φαίνεται ούτε μία αχτίδα φωτός».
«Υπέροχα!» φώναξε ο Μούντους. «Επιβεβαίωσέ το όμως ακόμα μια φορά!»
Όταν, επιτέλους, ο αρχιπαρατηρητής γύρισε, ο Μούντους δεν μπορούσε να μην προσέξει ότι το καημένο το ξωτικό έτρεμε από τον φόβο και είχε τυφλωθεί.
«Πιστέ μου αρχιπαρατηρητή, γιατί τρέμεις έτσι; Πώς τυφλώθηκες;» τον ρώτησε.
«Βασιλιά κι αφέντη μου, τα σύννεφα σκορπίστηκαν και στον ουρανό λάμπει ένα και μοναδικό αστέρι. Τόσο μεγάλο και λαμπερό αστέρι δεν έχω ξαναδεί. Με τύφλωσε το φως του.»
Ο Μούντους κάρφωσε τα μάτια του στον αρχιπαρατηρητή κι έπειτα άρχισε να κοιτάζει ανήσυχος ολόγυρά του. Τα ξωτικά στέκονταν ακίνητα, παράλυτα από τον φόβο. Τότε ο Μούντους γρύλισε: «Κανένα σας δεν ξέρει τι σημαίνει αυτό το παράξενο φαινόμενο; Είναι αλήθεια ότι ο κόσμος δεν σκοτείνιασε για πάντα κι ότι τον απειλεί μια νέα άγνωστη πηγή φωτός; Τι λέτε;»
Στο τέλος ένα γέρικο ξωτικό είπε: «Βασιλιά κι αφέντη μου, εδώ, στην πόρτα, βρίσκονται δύο ανθρωπάκια. Ίσως να ξέρουν κάτι περισσότερο από εμάς».

Έφεραν λοιπόν μπροστά στον θρόνο του Μούντους τον Ρίκι και τη Λότα, που έτσι κι αλλιώς είχαν κοκκαλώσει από τον τρόμο. Η βασίλισσα Κάρο όμως κατάλαβε πως τα παιδιά ήταν τρομαγμένα και είπε σε ένα ξωτικό που βρισκόταν κοντά της: «Φέρτε τους λίγο αίμα δράκου και λίγο κέλυφος σκαθαριού να δροσιστούν τα καημένα και να μπορέσουν να μιλήσουν».
Όταν το ξωτικό γύρισε, είπε στα παιδιά: «Φάτε και πιείτε, κακόμοιρα!»
Εκείνα όμως δεν άνοιξαν το στόμα τους.
Ο βασιλιάς Μούντους τα κοίταξε έντονα. «Πιστεύω πως καταλαβαίνετε ότι βρίσκεστε στα χέρια μου. Μπορώ να σας μεταμορφώσω σε κοράκια, ακόμα και σε αράχνες. Αν όμως απαντήσετε στις ερωτήσεις μου, θα επιστρέψετε στο σπίτι σας. Εντάξει;»
Τα παιδιά έγνεψαν καταφατικά.
«Λοιπόν», άρχισε ο Μούντους. «Ο κόσμος είναι κατασκότεινος, όπως συμβαίνει πάντα αυτή την εποχή. Είχε χαθεί ακόμα και η τελευταία αχτίδα φωτός. Είχα την εντύπωση ότι η αναμονή είχε τελειώσει και επιτέλους την εξουσία θα την έπαιρνα εγώ και τα ξωτικά μου. Ξαφνικά όμως και αναπάντεχα, εκεί, στην άκρη του ουρανού, άναψε ένα παράξενο φως, ένα λαμπερό αστέρι. Πείτε μου, λοιπόν, τι σημαίνει αυτό;»
«Είναι το άστρο των Χριστουγέννων. Ανάβει κάθε Χριστούγεννα στη Βηθλεέμ και φωτίζει από εκεί όλον τον κόσμο» απάντησε η Λότα.
«Γιατί αυτό το αστέρι λάμπει περισσότερο από τα άλλα;» ρώτησε ο Μούντους.
«Επειδή απόψε γεννήθηκε ο Σωτήρας. Αυτός είναι το λαμπερό φως που φωτίζει όλον τον κόσμο. Από απόψε το βράδυ οι μέρες θα αρχίσουν πάλι να μεγαλώνουν και να φωτίζουν όλο και περισσότερο» είπε ο Ρίκι.
Ο βασιλιάς Μούντους άρχισε να τρέμει και με μεγάλη προσπάθεια κατάφερε να ψιθυρίσει: «Και πώς τον λένε αυτόν τον κύριο του φωτός που θα σας σώσει από το σκοτάδι;».
Ο Ρίκι και η Λότα απάντησαν με μια φωνή: «Ιησού Χριστό. Είναι ο γιος του Θεού».
Δεν είχαν καλά καλά προλάβει να τελειώσουν τη φράση τους και το βουνό άρχισε να τρέμει. Ένας δυνατός αέρας διαπέρασε την σάλα κι έριξε κάτω τον βασιλιά και τον θρόνο του. Ένα λαμπερό φως εισχώρησε στα βάθη του βουνού. Τα ξωτικά έφυγαν ουρλιάζοντας. Από ψηλά ακούγονταν ψαλμωδίες αγγέλων, αλλά κανένα από τα δύο παιδιά δεν είχε το θάρρος να σηκώσει το κεφάλι και να κοιτάξει. Ο ύπνος έριξε αμέσως πάνω τους τα γλυκά του πέπλα κι αυτά αποκοιμήθηκαν όμορφα και δεν έμαθαν ποτέ τι άλλο συνέβη εκείνη τη νύχτα στο βουνό.
Ο Ρίκι και η Λότα ξύπνησαν έκπληκτοι στα κρεβάτια τους. Η γριά Κάισα είχε μόλις ανάψει τη φωτιά στο τζάκι.
«Σηκωθείτε γρήγορα, αλλιώς δεν θα προλάβετε την εκκλησία», τους είπε.
Ο Ρίκι και η Λότα πετάχτηκαν όρθιοι κοιτάζοντας την Κάισα με μάτια ορθάνοιχτα. Δεν ήταν μπροστά τους το μικρό ξωτικό με τη γενειάδα που προσπαθούσε να τους ταΐσει αίμα δράκου και κέλυφος σκαθαριού. Ήταν η δική τους, η αγαπημένη τους Κάισα, που τους έδειχνε χαμογελαστά τον καφέ που ήταν ήδη σερβιρισμένος στο τραπέζι. Τα Χριστούγεννα, βλέπετε, μπορούν ακόμα και τα παιδιά να πιουν καφέ και να φάνε πεντανόστιμα χριστουγεννιάτικα γλυκά. Απ’ έξω οι άνθρωποι περνούσαν σαν ποτάμι και πήγαιναν στην εκκλησία που ήταν πλημμυρισμένη στο φως των κεριών.
Ο Ρίκι και η Λότα κοιτάχτηκαν. Δεν υπήρχε λόγος να πουν στην Κάισα ότι μόλις είχαν επιστρέψει από τη γιορτή των ξωτικών. Σίγουρα θα γελούσε και θα ισχυριζόταν ότι όλο το βράδυ κοιμόντουσαν ήσυχα στα κρεβάτια τους.
Τι ακριβώς συνέβη δεν το ξέρω καλύτερα από εσάς, μικροί μου φίλοι. Κι ακούστε. Ακόμα κι αν ξέρουμε, ας κάνουμε πως δεν ξέρουμε τίποτα. Σύμφωνοι; Ένα πράγμα όμως ξέρω καλά.
Ότι το πνεύμα των Χριστουγέννων κατέκλυσε τον Ρίκι και τη Λότα κι αποφάσισαν να γίνουν πολύ καλά παιδιά. Λέτε να τα κατάφεραν; Καλύτερα να ρωτήσετε τα ίδια.


Απόδοση από τα φινλανδικά: Μαρία Μαρτζούκου








Τοπέλιους, Ζαχαρίας (Topelius, Ζacharias, 1818-1898): Συγγραφέας, δημοσιογράφος και παιδαγωγός, επηρέασε την ανάπτυξη της φινλανδικής κοινωνίας. Καθηγητής στο πανεπιστήμιο του Ελσίνκι (1854-1878), ασχολήθηκε με τη συγγραφή σχολικών βιβλίων από τα οποία διδάχτηκαν πολλές γενιές Φινλανδών. Πρωτοστάτησε (με τον ποιητή Γιόχαν Λούντβιχ Ρούνεμπεργκ, τον φιλόσοφο Γιόχαν Βίλχελμ Σνέλμαν και τον γιατρό Ελίας Λένροτ, που συνέθεσε και το έπος Καλεβάλα) στην αφύπνιση της φινλανδικής εθνικής συνείδησης.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Kriisin keskellä ihminen

Kameran takana Milka Alanen - tarkennuspiste Kreikan nykyhetkessä

Milka Alasen “ΕΣΩ ΤΟΠΙΑ” -valokuvanäyttely kuvaa ihmisiä Kreikan kriisin keskellä. Näyttely oli esillä Suomen Ateenan-instituutissa 2.-7.12. Kesällä 2015 se nähtiin otsikolla “To vlémma tis krísis” (“Kriisin katse”) Tinoksen saarella, joka on Alasen toinen koti osan vuodesta. Tapasin valokuvaajan huhtikuussa Helsingissä, jolloin siellä Epikrisi-nimellä toteutettu näyttely herätti huomiota suomalaisessa mediassa. Näyttely antoi konkreettiset kasvot Kreikassa toteutetulle talouspolitiikalle ja toi yleiseen keskusteluun tarpeellista näkökulmaa, miten leikkauksien ja velkojen noidankehä on vaikuttanut ihmisten arkeen.Tapaamisessa Milka Alasen kanssa puhuimme ihmisistä, valokuvista, kuvaamisesta sekä elämästä Kreikassa ja Suomessa.


Kuvaajan tie Kreikkaan

Valokuva on Alasen intohimo ja ammatti. Lukion jälkeen hän opiskeli Hollolan käsi- ja taideteollisusoppilaitoksen piirtäjälinjalla, jossa hänellä sattui olemaan erinomainen valokuvauksen opettaja. Valokuvaus alkoikin tuntua omalta ilmaisumuodolta. Alanen pääsi opiskelemaan valokuvausta Lahden Muotoiluinstituuttiin, ja sieltä hän valmistui valokuvaajaksi vuonna 1997. Opinnot ovat vieneet Alasen välillä myös Ruotsiin, Fotohögskolaniin. Parhaillaan hän opiskelee Aalto-yliopistossa tähtäimenään kuvataiteen ja valokuvauksen opettajan pätevyys. Alanen on toiminut lehtikuvaajana, jonka aihepiirit liikkuvat ihmisistä sisustukseen ja ruokiin, ja tehnyt välillä myös opetustyötä. Valokuviaan hän on esitellyt näyttelyissä, ja niitä on julkaistu myös kirjan muodossa.

Alasen töissä dokumentaarisuus on vahvasti läsnä. Kahden toimittajan tyttärenä Alanen kasvoi tapahtumien ja ilmiöiden dokumentoinnin maailmaan. Opintojen painopisteen muuttuminen piirtämisestä valokuvaukseen onkin tässä valossa luonteva siirtymä. “Dokumentaarisessa valokuvauksessa journalismi yhdistyy taiteeseen”, kiteyttää Alanen.

Dokumentaarinen kuvaus johdatti Alasen myös ensimmäistä kertaa Kreikkaan vuonna 1999. Tuolloin hän oli Helsingin Sanomissa kesätöissä lehtikuvaajana, ja toimittaja Esa Keron kanssa he päättivät lähteä ulkomaille tekemään kirjan. Matka suuntautui lopulta sattumalta Tinoksen saarelle, jossa kaksikko tutustui Alasen tulevaan mieheen. Tämä kolmikko reissasi yhdessä useamman viikon ajan Tinoksella, Alasen kamera vahvasti kuvassa mukana. Reissusta syntyi myös tavoittenna ollut kirja, "Kuolema Kreikassa" (2004). Tinoksella on nyt Alasen toinen koti, jossa hän miehensä Pavlosin ja kahden tyttärensä kanssa asuu osan vuodesta. Osan vuodesta perhe asuu Helsingissä.

Kriisi, ihminen ja katse

Näyttely kuvaa ihmisiä Kreikan kriisin keskellä. Itse näin kuvat ensimmäisen kerran Helsingin Laterna Magicassa (http://www.laterna.net/laterna/press.php?ID=alanenm), jossa kuvat sulautuivat rosoiseen näyttelytilaan saumattomasti. Toistamiseen katsoin kuvat Postitalossa kameraliike Rajalan tiloissa. Siellä ne hukkuivat helposti kaupan sekaan, mutta kun niitä osasi etsiä, ne toimivat pysäyttävänä kontrastina kiihtyvälle teknisen ja taloudellisen kasvun ihanteelle. Tähän kohtaan sopii mainita Alasen toteamus, ettei hän ole niinkään innostunut valokuvauksen teknisestä kehityksestä - sisältö on keskeinen. Paraskaan markkinoilla oleva kamera ei takaa hyvää lopputulosta. Alaselle tunnelma ja sen taltiointi on olennaista. Tunnelma syntyy vaikkapa kontaktista kuvattavan kanssa, valosta, kompositiosta ja kuvakulmasta. Tekniikan hallitseminen mahdollistaa halutun lopputuloksen mekaanisen toteuttamisen. Valokuvauksen ihanuus on hetken ja sattuman läsnäolo, toteaa Alanen.

Euroopan Unionin itärajojen yhteiskunnat, ihmisten arki ja elämä Kreikassa ja Suomessa, valottuvat Alaselle omakohtaisella kokemuksella. Vaikka Suomessa puhe talouskriisistä on arkipäivää, köyhyys ei leikkaa samalla tavoin läpi koko kansan kuin Kreikassa. Siksi myös köyhyys kuva-aiheena on konkreettisesti läsnä Kreikassa hyvin eri tavoin kuin Suomessa.

Näyttelyyn koostetun kokonaisuuden muodostumisesta Alanen toteaa yksinkertaisesti, että on tärkeä dokumentoida Kreikan tapahtumia siellä elävien ihmisten kautta. Alanen haluaa taustoittaa nykytilannetta ja kertoa siitä meille pohjoismaiseen hyvinvointiin tottuneille ihmisille.

Yhteiskunta on suurissa ongelmissa, kun vallan, politiikan ja talouden rakenteet eivät ole tarpeeksi läpinäkyviä, kun valtaeliittiin ei luoteta ja harmaa talous saa porskuttaa omalla painollaan. Tämä ei lopulta ole mitenkään kaukana meistä Pohjoismaiseen hyvinvointiin ja demokratian toimivuuteen tuudittautuneista ihmisistä, vaikka toki Kreikan kriisin mitta-asteikko on toinen.

Peruskoulutuksen tai terveydenhuollon massiivisien leikkausten vaikutukset näkyvät osin tietysti jo leikkaushetkellä, mutta kumuloituvat vuosien saatossa. Mikä määrä toivonsa, tulevaisuutensa, työnsä ja terveytensä menettäneitä lapsia ja aikuisia tarvitaan, että yhteiskunta suistuu syöksykierteeseen?  Keskustelut ja toimet harmaan talouden kitkemiseksi ja sosiaaliturvan kehittämiseksi ovat tärkeitä, jotta Kreikka ottaisi askeleen kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Tasavertaisuuden, hyvän elämän ja toivon teemoja on tärkeä miettiä - myös meillä Suomessa, jossa juuri astutaan mittavien leikkausten tielle.


Valokuva, tarina ja kokonainen elämä

Alasen valokuvien myötä on luonteva pohtia sekä katsojan että valokuvattavan katsetta. Valokuvien yksilöt katsovat suoraan eteen - myös silloin kun heidät on kuvattu sivusta päin tai jopa silloin, kun he pitävät silmiään kiinni. Heidän katseensa pakottaa kuvien katsojan osalliseksi tilaan, tilanteeseen, yhteiskuntaan - halusipa sitä tai ei.

Argiró, yli 80-vuotias Smyrnan pakolaisten jälkeläinen, on kuvattu valkoista rapattua seinää vasten. Hänen valkoiset hiuksensa, suora katse ja sylintäydellinen ruokajonosta saatua leipää pysäyttävät minut ihmisen aikaansaaman katstrofien jatkumon äärelle. Smyrnan verilöyly v. 1922 ja siitä selvinneiden ihmisten pakolaisuus uudessa oudossa "kotimaassaan" Kreikassa on läsnä kreikkalaisessa mentaliteetissa. Jos Suomessa puhutaan evakoista ja evakkouden traumasta seuraaviin sukupolviin, Kreikassa Smyrnan katastrofi on vähintään samanlainen käsite, totista totta lähes sata vuotta tapahtumien jälkeen. Tätä historian lastia Argiró kantaa, 80-vuotiaana, leipäjonossa. Elämän ja ihmiskohtaloiden sattumanvaraisuus iskee lujaa.

Kysyn Alaselta, kertooko kuva enemmän kuin tuhat sanaa. "Kyllä ja ei", hän toteaa. "Kuva kertoo eri kielellä. Kuvassa voi tiivistyä nuo tuhat sanaa. Mutta taitava sanankäyttäjä voi ilmaista asiat hyvin tiiviisti." Yksi tällainen sanankäyttäjä Alasen lähipiirissä on juuri Esa Kero. Kuvan ja sanan toisiaan täydentävä ilmaisu näkyykin konkreettisesti tämän kaksikon yllä mainitussa teoksessa, joka kertoo ihmisten tarinoita kuoleman läheisyydessä. Myös tässä näyttelyssä teksti kuuluu kuviin: jokaisen kuvatun kohdalla on nimi ja tausta sekä kuvauspäivämäärä. Kuvat ovat yksilöiviä, ihmisillä on konteksti.

Kuvan vahvuus tarinankerronnassa piilee pitkälti sen monitulkintaisuudessa.  Kuvallinen ärsyke voi johdattaa katsojan vaikkapa omiin kokemuksiin ja muistikuviin yllättäviäkin polkuja pitkin, ja jokainen katsoja voi tulkita yhtä ja samaa kuvaa omista lähtökohdistaan hyvinkin eri tavoin ja lopputuloksin. Itselleni tuli kovin lähelle Ramona, pieni tyttö, joka poseeraa tuolilla rennosti istuen - valuen, niin kuin lapsilla on joskus tapana. Ramona katsoo suoraan kameraan ihan tavallisesti, ei yritä mitään, kädet rennosti edessään roikkuen. Hänellä on samanlainen ketjuvaateliikeen mekko kuin omalla 4-vuotiaalla tyttärelläni. Ramona on saman ikäisenä oppinut sanan krísi, kertoo kuvateksti. Oman tyttäreni varsin monipuoliseen ja rönsyilevään sanavarastoon kriisi ei vielä kuulu.

Kuvassa voi olla kokonainen elämä. Morsiuspuvussaan kuvattu Hrísa katsoo alta kulmain. Kasvot ovat morsiushunnun takana. Häät ovat yleensä rakkauden ja ilon juhla, mutta Hrísa ei poseeraa tyypillisen morsiamen tavoin. Hän ei hymyile, ei esittele kiiltävää sormusta tai prinsessamekkoaan. En saa hänen ilmettään tulkittua. Se on epäluuloinen ja kova, mutta jollain tapaa tyttömäinen. Tulevaisuuteen ei ainakaan katsota sadunomaisesti. Aika karua on meno. Alanen halusi löytää kuvaan morsiamen, mutta päätyi kuvaamaan ennestään tuntemattoman, tinoslaisen häävalokuvaajan Hrísan, joka kertoi menneensä jonkun aikaa sitten naimisiin, ja jonka valokuvaamo taisteli kriisin myötä pienentyneiden tulojen kanssa. Idea hääkuvaajasta omassa morsiuspuvussaan syntyi. Myöhemmin Hrísa kertoi, että oli mennyt naimisiin jo pari kesää sitten, mutta Alanen halusi silti kuvata juuri hänet. Kuvauspäivänä Hrisa oli sai tietää, että on raskaana ja tämä ehkä selittää hänen sisäänpäin kääntyneen katseensa. Siihen on tiivistynyt kokonainen elämä, sukujen, perheiden ja sukupolvien jatkumo. Tämä kuva on poikkeuksellinen Alasen näyttelyn kokonaisuudessa siinä, että se on eräällä tavalla lavastettu. Silti se kertoo morsiamen tarinaa viiltävällä tarkkuudella. Kuva on myös yksi Alasen omista suosikeista.

Ihminen ennen kaikkea

Toinen esimerkki kuvaajan suosikeista on ERT:in mielenosoituksessa kuvattu Vasílis. Kamera vangitsee kohteensa, tupakkaa polttavan miehen, joka kuuntelee surullisena ERT:stä irtisanotun sinfoniaorkesterin konserttia. Kansallisen TV- ja radiokanavan sulkemista vastustavat mielenosoittajat sumenevat taustalla massaksi. Toinen massatapahtuman liittyvä kuva on äärioikeistolaisen, avoimesti väkivaltaisen Hrisí avgí eli Kultainen aamunkoitto -puolueen kokoontumisesta. Alanen halusi kertoa Kreikan tilanteesta, ja sisällyttää kuvasarjaansa pienen kuvan, joka kertoo väkivaltaisen ja pelolla kiihkotunnelmaa luovan puolueen ihmisistä.

Tavallisesti Alanen valitsee kuvattavan kohteen sattumanvaraisesti. Hrisí avgín tapauksessa hänen piti kuitenkin saada kuvauslupa puolueen tiedottajalta. Hän olisi halunnut kuvata jotain puolueen poliitikkoa  tämän omassa kodissaan, esimerkiksi raskaana olevaa naisjäsentä, mutta lupa heltisi vain puolueen julkiseen kokoontumiseen. Kuvaustilanne oli ahdistava. Alasen jokaista liikettä ja kameran suuntaa vahdittiin taukoamatta, ja tunnelman ja tilanteen taltiointi halutulla tavalla oli mahdotonta. Kameralle tallentuivat lopulta Stávros ja Arhontúla, kaksi nuorta rakastavaista. Alaselle itselleen kuvaustilanne ja pariskunta herätti ristiriitaisia ajatuksia, miten näitä avoimesti väkivaltaan kiihottavan puoleen kahta nuorta voi tulkita ja halusiko Alanen edes kuvata heitä näyttelyyn. Tinoksella kesällä 2015 pidetystä näyttelystä Alanen jätti pariskunnan kuvan pois. Alanen ei halunnut kenenkään tulkitsevan, että hän kannattaisi kyseistä puoluetta. Tarkoituksena oli ollut luoda kriittinen ja paljastava katse. Kuva tuntui kuitenkin ylimääräiseltä, kuin se olisi kuulunut eri sarjaan.

Alanen kuvaa maailmaa ihmisten kautta. Hän on kiinnostunut ihmiskohtaloista, ja tämä kiinnostus mahdollistaa myös osaltaan sen, että hänen on yleensä helppo lähestyä kuvauskohteekseen tarttuneita ihmisiä. Herkkyyttä kuitenkin tarvitaan: millä tavoin ihmistä kannattaa lähestyä. Alanen oli kiinnittänyt huomionsa penkillä nukkuvan vanhan naisen, Kalomíran, kauniisiin kasvoihin ja kuvasi häntä hetken. Alueella liikkuva vartija kertoi Kalomíran ja tämän pojan Níkoksen tarinaa ja samalla varoitteli, että Kalomíra voi herättyään olla vihainen. Alanen lähestyi herännyttä Kalomíraa jutellen, tarjosi aamiaista ja vasta sitten kertoi olevansa valokuvaaja ja kysyi saisiko kuvata Kalomíraa kuvasarjaansa. Kalomíran katse ja hänen tarinansa taltioituivat Alasen kameralle.

Nimet, kuvat, ihmiset ja tarinat tulevat katsojan eteen peräjälkeen. Romanityttö Theodóra (“Jumalan lahja”) kantaa lemmikkivuohtaan, pariskunta Argiró ja Stélios istuvat kulahtaneessa autossaan, raskaana oleva Eléni kreikkalaisen kesäauringon kovassa valon ja varjon todellisuudessa, pakistanilaiset paperittomat, joista kolmen nimi on Muhammed ja yksi on Giabet, työn perässä koko Kreikan kiertänyt Dimítrios paljaat jalat tuolille ojennettuna, entinen toimittaja María ja valkoinen kyyhkynen lentoon lähdössä. Kriisin kasvot eivät pääty tähän kuvasarjaan. Ehkäpä nämä ja tulevat kuvat vielä muuntautuvat kirjaksikin.


Manna Satama
(teksti muokattu Helikonissa 2/2015 ilmestyneestä artikkelista)


torstai 17. joulukuuta 2015

Isänmaan ylistys kreikkalaisin säkein

ISÄNMAAN YLISTYS KREIKKALAISIN SÄKEIN


Johan Paulinus, aateloituna Lillienstedt (1655-1732) piti Uppsalan yliopistossa vuonna 1678 (ollessaan vain 22-vuotias) heksametrimittaisen kreikankielisen puheen, joka sisälsi 372 säettä. Runo on ylistyspuhe Paulinuksen synnyinmaalle, kuten sen latinankielinen otsikko kertoo: Magnus Principatus Finlandia, epico carmine depicta (Suomen suuriruhtinaskunta, eepillisessä runossa kuvattuna). Paulinus käsittelee Finlandia-runossaan niin Suomen maantieteellistä asemaa, ensimmäisiä asukkaita ja heidän uskontoaan, kristinuskon tuloa Suomeen, Suomen flooraa ja faunaa, talonpoikaiston elämäntapaa, suomalaisia aatelissukuja ja suomalaisten sotamainetta. Lopussa Paulinus ylistää vielä entistä Alma Materiaan, Kuninkaallista Turun Akatemiaa sekä Turun hovioikeutta.




Hilpeämielisen sään mesituoksua, myös keväthurmaa
lehtojen lehtevien, paratiisien ambrosiaisten
nauttien soinnukkain sävelin minä laulelin ennen.
Nyt minut ylväämpään vie työhön rohkea mieli: 
laulaa FINNONIEN sotakuulua heimoa Areen,
maatakin Finnonian avaraa ylistää minä tahdon.
 Maa tämä taivaaseen, Otavaan tähyää yli päämme;
ihmiset, joita nyt katsoa voi rusosorminen Eos,
väittävät sen olevan maanpiirin äärenä vallan,
vain ovat kansat villit ja raa’at naapurinansa.
Kyllin tuntevat sen meren valtavan äärien kansat
läntiset, pohjoiset, etelän kuin myös idän rannat.
Rein-isän partaiden asujat sen tuntevat kaikki,
myös pyhän virran tuon Rhodanuksen rantojen heimot
tai lavean Tiberis-joen tai väki vyöryvän Dneprin
tai asukas, joka Ebron tuon juo virtavan vettä.
     Oi ikiarmas maa, ylin kuuluu kunnia sulle,
kun pyhän hurskauden, joka kaikkien on paras lahja
vaikka sen torjui pois oveltaan jumaltappaja-kansa
Juudean hirveä tuo sekä pilviäpiirtävä Rooma
kattoineen - sinä taas sylin aukaisten otit vastaan.
Kerran muinoin kun maan ilkeämielisen jätti
Astraie, asumaan sinun maillesi jäi tämä neitsyt.
Muusat, tyttäret Zeun, avarat kun tanteret Hellaan
jättivät kuoroineen, pyhän hylkäsivät Helikonin,
Pieros-vuorenkin, Permessoksen pyhän virran,
maahasi matkasivat, jalon temppelin laativat sinne.
     Armas äitini, nyt älä rohkeudestani suutu,
että mä, jos olenkin minä halvin lastesi lauman,
että mä, jos olen myös mitätön vain palvoja Muusain,
jolle Khariitit vielä ei suoneet laulujen lahjaa,
rohkeuden otin näin ylistystäsi laulaen kiittää.
Kyllähän sulla on monta ja synnytit, kasvatit monta,
jotka sen hengellään paremmin mua voisivat tehdä,
laulaa hymnin arvokkaan sinun kunnias tähden.
























Tua Korhonen, Teivas Oksala & Erkki Sironen, Johan Paulinus (Lilllienstedt): Magnus Principatus Finlandia. Suomen Suuriruhtinaskunta, Helsinki 2000,.

Εγκώμιο για τη Φινλανδία στα αρχαία ελληνικά

ΕΓΚΩΜΙΟ ΓΙΑ ΤΗ ΦΙΝΛΑΝΔΙΑ ΣΤΑ ΑΡΧΑΙΑ ΕΛΛΗΝΙΚΑ

Ο Γιόχαν Παουλίνους, κόμης του Λίλιενστεντ, (1655-1732) σπούδασε στην Ακαδημία του Τούρκου και στο Πανεπιστήμιο της Ουψάλα. Κατέλαβε διάφορες θέσεις στον κρατικό μηχανισμό της Σουηδίας και της Φινλανδίας, η οποία αποτελούσε εκείνη την εποχή μέρος του Βασιλείου της Σουηδίας. Υπήρξε ταλαντούχος ποιητής. Στα είκοσι δύο του χρόνια, τον Μάρτιο του 1678, εκφώνησε στην Ακαδημία της Ουψάλα έναν εγκωμιαστικό ποίημα για τη χώρα του στα αρχαία ελληνικά και σε εξάμετρο, το γνωστό «Magnus Principatus Finlandia, epico carmine depicta» που αποτελείται από 372 στίχους. 
















Tua Korhonen, Teivas Oksala & Erkki Sironen, Johan Paulinus (Lilllienstedt): Magnus Principatus Finlandia. Suomen Suuriruhtinaskunta, Helsinki 2000.