Saara Kauppinen: MUTTA KREIKKA ON NIIN PALJON MUUTAKIN – ASSISTENTTINA ATEENASSA 2011−2014

Näkymä Filopappou-kukkulalta. (Kuva: Pete Korhonen.)

Kävelen instituutilta kotiin. On lämmin iltapäivä, linnut laulavat ja aurinko paistaa hiljaisille kaduille. Puhelin piippaa, Suomesta tulee hätääntyneitä viestejä. Kreikassa on yleislakko, ja Syntagmalta lähetetyt uutiskuvat ovat täynnä tulenlieskoja. Meillä vajaan parin kilometrin päässä Syntagmalta on kuitenkin rauhallisempaa kuin tavallisina arkipäivinä, sillä yleislakko on hiljentänyt kadut: ei busseja, ei takseja, monet pienyritykset kiinni. Ilman kadunvarressa kukkivien pomeranssien tuoksuun sekoittuvaa palavien autonrenkaiden hajua ei mellakasta tietäisi mitään.

Aloitin työni instituutin assistenttina vuoden 2011 alussa, mutta sain kuulla valinnasta jo maaliskuussa 2010. Kreikka oli jo tuolloin noussut otsikoihin, ja suomalaisissa tiedotusvälineissä raportoitiin Ateenan kyynelkaasun katkusta. Talous sakkasi ja syöksyi, uutiskuvissa lensivät polttopullot. Ystävät Suomessa puistelivat päätään ja vannottivat olemaan varovainen. Joku kysyi, aionko todella lähteä. Kun muutimme, moni kreikkalainenkin päivitteli, miten ikävään aikaan olimme maahan joutuneet. Suomessa jauhettiin kyllästymiseen saakka samaa joutavanpäiväistä vitsiä siitä, miten minun pitäisi käskeä kreikkalaisia maksamaan veronsa ja velkansa. Lakkopäivät seurasivat toisiaan, ja usein suomalaisissa uutisissa näytettiin mellakkakuvia (vanhemmista tapahtumista) heti aamusta, vaikka todellisuudessa ateenalaiset vielä hörppivät aamukahvejaan kaikessa rauhassa.

Kun Suomen tämänhetkinen Ateenan suurlähettiläs Pauli Mäkelä ennen kautensa virallista alkua vieraili instituutilla kesällä 2014, hän totesi: ”kriisiä emme voi jättää huomiotta, mutta Kreikka on niin paljon muutakin”. Seurattuani suomalaista ja kansainvälistä mediaa ja hämmästeltyäni syyllistävää ja väheksyvää keskustelua olin tästä yksinkertaisesta lausahduksesta varsin ilahtunut. Kriisi on äärimmäisen raadollinen vaihe kreikkalaisessa historiassa, haava joka ei tule umpeutumaan pitkään aikaan. Sen seuraamisesta ja kommentoimisesta tuli osa työnkuvaani, suurlähettiläästä puhumattakaan, mutta Kreikka toden totta on niin paljon muutakin. Myös juuri nyt, kriisin runneltua maata jo vuosia.

Talousvaikeuksista huolimatta Kreikka on antiikintutkijalle suorastaan ihanteellinen asemapaikka. Primäärimateriaali on helposti saavutettavissa, minun tapauksessani siis piirtokirjoitukset, joita Ateenassa pääsee lukemaan esimerkiksi Epigrafisessa museossa, Kansallisessa arkeologisessa museossa, agoralla ja muilla arkeologisilla alueilla. Ateenasta on tietenkin helppo tehdä kenttätyömatkoja myös muualle Kreikkaan ja naapurimaihin.

Ateenassa työskentelevän tutkijan arki on täyttä ja antoisaa. Eri kansainvälisten instituuttien ja arkeologisten koulujen kirjastot takaavat tutkimuskirjallisuuden saatavuuden. Instituutit myös järjestävät mielenkiintoisia luentoja enemmän kuin ehtii käydä kuulemassa, ja niiden henkilökunta harjoittelijoineen, yhdessä kreikkalaisten kollegojen kanssa, muodostaa kansainvälisen verkoston, joka Ateenassa on vilkas, avoin ja helposti lähestyttävä – Ateenassa verkostoituu melkein vahingossa.

Hain assistentuuria, koska kaipasin sellaista työkokemusta, jota omassa tutkijanrauhassa Metsätalon työhuoneella oli mahdoton hankkia. Arki instituutilla ylitti toiveeni moninkertaisesti.

Instituutin toiminta pyörii vahvasti tutkimuksen ympärillä – johtajalla ja assistentilla on omat projektinsa, minkä lisäksi koko henkilökunta, etenkin korvaamattomat kreikkalaiset toimistotyöntekijät, auttaa suomalaisia tutkijoita käytännön asioissa, kuten tutkimusluvissa. Kansainvälisen kollegaverkoston kautta käsitykseni Kreikassa tehtävästä arkeologisesta ja muusta antiikkiin liittyvästä tutkimuksesta on syventynyt, mikä tietenkin laajentaa myös oman tutkimuksen perspektiivejä.

Saara Kauppinen Olympieionissa. (Kuva: Joonas Vanhala.)

Instituutin yhteistyö muiden pohjoismaalaisten instituuttien (Ruotsi, Tanska, Norja) kanssa on tiivistä ja luontevaa esimerkiksi yhdessä hallinnoidun Pohjoismaisen kirjaston kautta. Oli kiinnostavaa seurata alamme julkaisutilannetta ja osallistua kirjaston kokoelmien kartuttamiseen hankintakomitean jäsenenä.

Assistentin tehtäviin kuuluu myös CIMO-harjoittelun koordinointi ja harjoittelijoiden perehdytys. Opiskelijoiden kautta kosketus suomalaiseen yliopistomaailmaan säilyi luontevasti, ja uskomattoman taitavien ja perehtyneiden harjoittelijoidemme luotsaaminen opetti myös “ohjaajaa”. Kuten harjoittelijat, myös assistentti osallistuu tapahtumien, esimerkiksi luentojen ja kollokvioiden, järjestelyihin. Vierailuluentojen lisäksi instituutilla järjestettiin mm. tiedeinstituuttien tapaamisia ja tohtorikoulutusseminaareja.

Syksyjeni kohokohta oli 4-5 viikon mittainen opiskelijakurssi, jonka suunnitteluun ja järjestelyyn meni luontevasti assistentin muuten hiljaisempi kesäkausi. Neljän vuoden aikana pääsin perehdyttämään suomalaisia yliopisto-opiskelijoita antiikintutkimuksen perusteisiin, opastamaan heitä arkeologisilla alueilla eri puolilla Kreikkaa, ja luennoimaan ja keskustelemaan Kreikan historian vaiheista. Pääsin myös kertomaan instituutin toiminnasta koululaisryhmille ja muille kiinnostuneille, esitelmöimään Kreikasta ja epigrafiikasta, ja järjestämään paitsi tieteellisiä tapahtumia, välillä myös näyttelyjä ja konsertteja. Samalla sain tavata ihmisiä sattumalta instituutille osuneista turisteista runoilijoihin, rajavirkailijoihin ja Kreikassa toimiviin diplomaatteihin. Erilaisten ihmisten tapaaminen olikin pestin ehdottomia etuja ja iloja.

Ateenassa viettämämme neljän vuoden aikana meillä kävi paljon vieraita Suomesta. Matkalla lentokentältä kaupunkiin moni huomasi tyhjinä törröttävät mainostaulujättiläiset. Niiden käyttö oli kielletty, siitä tyhjyys, mutta tulijoille ne näyttäytyivät laman masentaman maan lohduttomina symboleina. Ateenalainen arkielämä kuitenkin kumosi monta vierailijoiden ennakkokäsitystä. Hyvin usein ihmeteltiin, miten eloisa kaupunki on. Miten tarvernoissa ja kahviloissa riittää väkeä, kadut ovat täynnä ihmisiä ja takseja. On värikästä, iloistakin. Tämä on mielestäni kreikkalaisten elämän vahvuuksia: usein tavernapöydässä kyllä puhutaan kriisistä, mutta se tehdään yhdessä. Kokoonnutaan, syödään, paasataan, mutta myös iloitaan siitä, mitä on. En tiedä, huomaavatko kreikkalaiset tätä pystypäisyyttään aina itsekään, mutta se on piirre, jota yhdeksänkymmentäluvun lama-Suomessa aikuiseksi kasvaneena kunnioitan.

Graffiti Eksarhiassa. (Kuva: Saara Kauppinen.)

Neljän vuoden aikana seurasin myös, miten shokki ja äärimmäinen pettymys purkautui hiljalleen toiminnaksi. Yhteiskeittiöissä tarjottiin köyhimmille ruokaa, moni antoi vähästäänkin apua tarvitseville. Solidaarisuus toistui sekä seinäteksteissä, puheissa että arjessa – eikä suinkaan ummehtuneelle menneisyydelle vinoilevana terminä, vaan voimavarana. Nuoret perustivat kollektiiveja ja osuuskuntakahviloita, polkupyöräkauppoja, käsityöpuoteja. Kotikaupunginosani Koukaki näytti vuoden 2011 alussa olevan kuihtumassa hiljaisuuteen, mutta kun 2014 lopussa muutimme pois, alueelle oli noussut loputtomasti uusia pienyrityksiä, ja minulle rakkaasta Olympiou-kadusta oli tullut suorastaan muodikas uusien kuppiloiden, kahviloiden ja ruokaravintoloiden keskittymä.

Kaikilla ei silti edelleenkään mene hyvin tai edes paremmin, päin vastoin, ja monella on ikävä kyllä kaikki aihe pessimismiin. Itse näin läheltä akateemisen maailman vaikeudet. Moni tutkijakollegani jäi työttömäksi, yliopistojen palkkoja leikattiin tuntuvasti, palkanmaksua sai odottaa. Joskus kävi niinkin, että tuttava sai viran, mutta ei käytännössä voinut aloittaa työskentelyä, sillä yliopisto ei tiennyt koska voisi maksaa palkkaa. Lakot sekoittivat niin opettajien kuin opiskelijoiden arkea ja söivät välillä kokonaisia lukukausia. Monet ulkomailla väitelleet lahjakkaat tutkijat jäivät ja jäävät kokonaan vaille työtä.

Jos töitä – mitä tahansa – saa, palkka on vaatimaton. Puhutaan 400 euron sukupolvesta. Kun moni kolme-nelikymppinenkin asuu olosuhteiden pakosta vanhempiensa luona, tai kun satunnaiset tulot riittävät juuri ja juuri asunnon maksamiseen, mutta huomisesta ei tiedä, venyy oman elämän aloittaminen: moni lykkää esimerkiksi naimisiinmenoa ja etenkin lastentekoa pakon edessä. Elämä on ikään kuin jäissä, odottamassa jotakin, mitä ei välttämättä koskaan tule.

Ulkomaalaisena ja ulkomailta palkattuna sivustaseuraajana koinkin itseni usein moninkertaisesti etuoikeutetuksi: sain asua Kreikassa ja tehdä mielenkiintoista, innostavaa työtä murehtimatta jatkuvasti omaa toimeentuloani. Samalla sain vuosien ajan seurata paikan päällä tilannetta, joka oli (ja on) humanitäärisestä järkyttävyydestään huolimatta väistämättä myös kiinnostava ajanjakso sekä Kreikan että koko Euroopan kannalta.

Kaikille, eikä vähiten kreikkalaisille itselleen, on tänä päivänä selvää, että kreikkalaisessa systeemissä on suunnattomia ongelmia. Mutta Kreikka tosiaan on niin paljon muutakin. Antiikintutkijaa Kreikan historia tietenkin kiehtoo, sen dramatiikka ja loputtomat käänteet. Kulttuuri korkeakulttuurista vallattujen talojen punk-keikkoihin. Ateenan betonikuutiot ja graffitit, toisiinsa limittyvät kurjuus ja elämänilo. Jalkakäytäville levittyvä elämä, kuppilat ja kaupustelijat. Keskusteleva ilmapiiri, yhteiskunnallisuus, takseissa ja tavernoissa soiva rebetiko. Kvittenihilloa tuova naapuri. Sapfoa, Kavafista ja omia runojaan ulkoa siteeraava viinitilan yli yhdeksänkymppinen isäntä. Sitruspuiden tuoksu, jasmiinit kuusikaistaisen avenuen varsilla, vuorenrinteiden villiyrtit. Auringon punainen pallo hetkellä, jona meri nielee sen kitaansa.

Monille meistä käy niin, että Kreikasta lähtee vain palatakseen taas.

Kirjoitus on aiemmin ilmestynyt Helikonissa 1/2016.

METAXAS-LINJA KUKISTUU

ANTERO VARTIA

KORINTISTA KALASTAJASAARENNOLLE

METAXAS-LINJA KUKISTUU

Wikimedia Commons

Kun aamu sarasti huhtikuun 6. pnä [1941], Bulgarian rajan takana kohoava vuoristo näytti kuolleelta ja hylätyltä. Jyrkät katajaa ja sananjalkoja kasvavat rinteet ja niiden yllä kohoavat paljaat kallioseinämät, joiden huipuilla punersi nouseva aurinko, näyttivät kokonaan nielevän syliinsä Struma-joen laaksossa kiemurtelevan, etelään johtavan kapean tien.

Saksalainen kärkipataljoona oli 200 metrin päässä rajalta odottanut hyökkäysmerkkiä. Se eteni pimeässä rajan yli. Kolmikymmenmiehinen kreikkalainen rajavartiojoukkue avasi kivääritulen, mutta vetäytyi sen jälkeen varovaisesti etelään. Rajavartioston rakennukset paloivat.

Ensimmäiset laukaukset olivat hälyttäneet kreikkalaisten puolustuslinjan. Jostakin ylhäältä vuorilta 1 800 metrin korkeudesta ammuttiin punaisia ja vihreitä valoraketteja, joita seurasi sarja kumeita laukauksia.

Saksalainen tykistö avasi tulen klo 5.50. Valojuova- ammukset iskivät kiivaina ryöppyinä vuorenseinämiä vastaan. Lähtölaukaus, kranaatin ulvonta ja räjähdys kaikuivat melkeinpä loppumattomiin kallioiden välissä ja häipyivät lopulta kumeana huminana avaruuteen. Sitten oli jälleen hiljaista.

Aamun valjetessa hyökkäsivät syöksypommittajat. Niiden tasot hohtivat hopealta auringonpaisteessa.

Ne iskivät kuin haukat kreikkalaisten vuoristoasemia vastaan. Raskaat pommit irroittivat kallionseinämistä jättiläismäisiä lohkareita, repivät hajalle vuorenrinteisiin rakennettujen puolustusasemien naamioverhot ja iskivät harmaaseen kallioon kätkettyjä ampuma- ja tähystysaukkoja vastaan. Ensimmäisen lentonsa saksalaiset koneet suorittivat kauempana olevilta kentiltä. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin ensimmäisen hyökkäyksen päätyttyä ne lähtivät jälleen uudelle lennolle — nyt jo aivan Bulgarian ja Kreikan rajan läheisyydessä olevilta kentiltä. Pommiräjähdysten aiheuttamat savu- ja pölypilvet uhkasivat pimentää auringon.

Saksalainen kärkipataljoona oli marssinut kaksi kilometriä Kreikan maaperällä saapuessaan Metaxas-linjan uloimmille esteille. Panssarit vyöryivat sen jäljessä.

Bulgarialaiset sotilaat oli vedetty rajalta taaksepäin. Kaivautuneina maakuoppiin he odottivat saksalaisten ja kreikkalaisten ensimmäistä yhteenottoa.

Saksalaisten kärkijoukkojen pahaa aavistamatta jatkaessa etenemistään, jota tähän mennessä oli häirinnyt vain hajanainen kiväärituli, yllätti ne jyrkän vuorenseinämän alla olevalla aukiolla kolmestakymme­nestä eri puolilla olevasta vuoristopesäkkeestä tasangolle suuntautuva raivoisa, suorasuuntauksella ampuvien tykkien ja konetuliaseiden tuli. Pataljoonankomentaja haavoittui vaikeasti, ja hänen panssari­autonsa ammuttiin tuleen keskellä tasankoa. Tämän maailmansodan ensimmäisen rautaristin ritariristin saaja luutnantti Schultz kaatui komppaniansa kärjessä.

Saksalaisten tykistö ampui lakkaamatta. Syöksypommittajat hyökkäsivät uudelleen kerta kerran jälkeen suurina aaltoina vuoristolinjan pesäkkeitä vastaan. Turhaan. Jalkaväen raskaiden konekiväärien, käsikranaattien ja liekinheittimien tuli ei pystynyt Metaxas-linjan kallioseinämiin. Panssarivoimia ei voitu käyttää niinkuin tavallisesti. Tilanne oli samankaltainen kuin Aisnella: jalkaväen oli avattava panssareille tie.

Kun alkoi hämärtää, saksalaisten oli pakko vetääntyä. Metaxas-linja oli näyttänyt leijonankyntensä. Sen mahtava tukipylväs, Festungsberg, kukkula 322, oli pysäyttänyt saksalaisten etenemisen. Metaxas-linjaa ei voitu vallata rintamahyökkäyksellä. Jokainen kallionkukkula kätki sisäänsä yhden tai useampia panssaroituja pesäkkeitä, joiden ääriviivat paljastuivat vasta kranaattien ja lentopommien revittyä hajalle niiden vihreät naamiot.

Pireuksen satama saksalaisten pommituksen jälkeen.

Ainoa mahdollisuus kreikkalaisten vuorilinnoituksen kukistamiseen oli saartoliike, johon saksalaiset ryhtyivät seuraavana yönä taistelujen jatkuessa Festungsbergin solassa.

Saartokäskyn saanut vuoristojoukkojen pataljoona, jota huollettiin lentoteitse, eteni kallionsolien kautta kreikkalaisten selustaan raivattuaan itselleen tien ylitse­pääsemättömiltä tuntuvien jyrkkien vuoriharjanteiden yli.

Se iski yllättäen linnoitusjärjestelmän selustaan käyttäen aseinaan liekinheittimiä, käsikranaatteja ja kasapanoksia. Syvissä maanalaisissa bunkkereissa ja niiden aukoilla käytiin ennenkuulumattoman kiivaita lähitaisteluja, joissa varsinkin saksalaisten vuoristojoukkojen pioneerit osoittivat tavatonta rohkeutta ja taistelumieltä. Ehkä juuri heitä tarkoittaen ja antaen samalla tunnustuksen urhoollisille kreikkalaisille sotilaille Saksan puolustusvoimien ylijohto ilmoitti tiedonannossaan: »Metaxas-linjalla on käyty sellaisia lähitaisteluja, joita ei ole vielä nähty millään sotanayttämöllä. »

Ensimmäisten vankien kertomukset paljastivat ihmeellisen seikan: kreikkalaiset olivat koko ajan luulleet taistelevansa bulgarialaisia vastaan. Vasta toisen taistelupäivän iltana heille selvisi, että Metaxas-linjaa vastaan hyökkäävät joukot olivat saksalaisia.

Kun bunkkerin aukkoon suunnattu liekinheitin ei auttanut, saksalaiset pioneerit tunkeutuivat linnoituksen syviin, maanalaisiin käytäviin, joissa he käsikranaatein ja kasapanoksin taistelivat itselleen tien yhä syvemmälle vuoren uumeniin. Metaxas-linjan kaikuvissa holveissa, maanalaisissa miehistöasumuksissa ja varastosuojissa käydyt kiihkeät ja veriset taistelut olivat kuin katutaisteluja maanalaisen, tuntemattoman kaupungin sokkeloisissa labyrinteissa, savussa ja pimeässä.

Ensimmäinen taistelupäivä oli ollut aurinkoinen ja kirkas. Seuraavana yönä ilmapuntari laski yht’kkiä, ja aamulla satoi taivaan täydeltä. Etelään johtavan tien paksu pölykerros vaihtui nopeasti liejuksi, tien pohja pehmeni, ja Pohjois-Kreikan tiet muistuttivat pian enemmän mutakylpylöitä kuin liikennöitäviä teitä. Vuorilinnoitukset ja kenraali Sää olivat kreikkalaisten puolella.

Rankkasateessa liejuisella tiellä saksalaiset päävoimat odottivat vielä kaksi päivää voidakseen jatkaa etenemistään. Taistelut jatkuivat kiihkeinä Festungsbergin omistuksesta. Useita maanalaisia pesäkkeitä oli jo vallattu, ja niiden urhoollinen kreikkalainen miehistö oli jo kaatunut tai otettu vangiksi. Mutta jättiläismäinen maanalainen linnoitus, joka paikoitellen oli louhittu kallioon yli 40 metrin syvyyteen, piti vielä sitkeästi puoliaan.

Saksalaiset olivat yhdistäneet katkaistut, linnoitukseen johtavat puhelinjohdot oman komentopaikkansa puhelimeen. He saivat kolmannen taistelupäivän iltana yhteyden linnoituksen komentopaikkaan.

— You have a division above you — kapitulation is the only delivery (yläpuolellanne on divisioona — antautuminen on ainoa pelastuskeino), huutaa eräs vuoristojoukkojen pioneeri koulussa oppimallaan englannin kielellä puhelimeen.

Vastausta ei kuulu. Mutta saman päivän iltana Festungsberg antautuu.

Tapahtumat olivat lännempänä kehittyneet nopeasti. Etelä-Serbiasta Vardar-joen laakson suuntaisesti edenneet saksalaiset joukot olivat jo Salonikin porteilla.

Huhtikuun 9. päivän vastaisena yönä klo 24 kaksi kreikkalaista upseeria toi tärkeän sanoman Kavaklin majatalossa asuvalle Salonikiin hyökkäävien saksalaisten joukkojen komentajalle. Toinen oli Salonikin kaupungin komendantti, kenraali arvoltaan, toinen Kreikan itämakedonialaisen armeijan esikuntapäällikkö, joka toi kenraali Bakopoulosin armeijan antautumisilmoituksen ja aselevonpyynnön. Pienen majatalon pöydän ääressä ratkaistiin Kreikan Traakian-armeijan, Salonikin ja — Metaxas-linjan kohtalo. Kreikkalaiset upseerit muuttivat kellonsa Saksan aikaan. Saksalaiset kärkijoukot marssivat Salonikiin huhtikuun 9. päivän aamuna klo ½ 7. Metaxas-linja antautui saman päivän iltana.

Kreikkalaisten mahtava linnoitusjärjestelmä, jota oli salaisesti rakennettu jo vuodesta 1935 lähtien, kaatui sivustojensa heikkouteen. Saksalaiset saartoivat sen kaksinkertaisesti, ulompaa suurella, Egeanmeren rantaan ulottuvalla pihtiliikkeellä ja Struma-joen laaksossa linnoitusvyöhykkeen selustaan suunnatulla vahvan iskujoukon hyökkäyksellä. Salonikin valtaus oli sen puolustajille ratkaiseva isku. Mutta siihen hetkeen saakka, kun Salonikin kreikkalainen varuskunta lennätinteitse ilmoitti antautuneestaan>antautumisestaan Metaxas-linjan päälinnaketta komentavalle upseerille, taistelut jat­kuivat kiivaina ja verisinä »kukkula 322:n» ja muiden maanalaisten pesäkkeiden omistuksesta. Niitä voidaan täydellä syyllä verrata länsirintaman kiihkeimpiin taisteluihin Saksan suurten voittojen päivinä.

Metaxas-linjaa puolusti saksalaisten hyökkäyksen tapahtuessa kreikkalaisten tietojen mukaan n. 22 500 miestä. Yksistään kukkula 322:n uumenista nousi maan pinnalle 1400 miestä.

—    — —

Kun vuorilinnoituksen urhoolliset puolustajat astuivat suojistaan päivänvaloon, nähtiin kohtauksia, jotka lienevät ainutlaatuisia tämän sodan historiassa.

Saksalainen upseeri tarjosi savukkeen ja kenttäpullostaan kulauksen konjakkia kreikkalaiselle upseerille, joka hetkistä aikaisemmin oli seissyt pistooli kädessä häntä vastassa linnoituksen suuaukolla.

— Pahoittelen, minulla ei ole tulta, kreikkalainen sanoi hengästyneenä ja hämillään.

— Olkaa hyvä! Saksalainen upseeri sytytti hänen savukkeensa.

Kreikkalaiset sotilaat taluttivat haavoittunutta saksalaista.

— Te ammuitte kirotun tarkasti, totesi kreikkalainen upseeri, joka ryömi esiin konekivääripesäkkeestään kasvot yltä päältä veressä.

— Te puolustauduitte loistavasti, vastasi pesäkettä piirittäneen saksalaisen pioneerijoukkueen johtaja.

Saksalaiset sotilaat kulkivat ihmetellen Metaxas-linjan maanalaisissa labyrinteissa. Heitä opasti kreikkalainen upseeri.

 Jos Metaxas[1] olisi saanut elää, ei Kreikan ja Saksan sotaa koskaan olisi tullut, sanoi hän. — Metaxas opiskeli neljä vuotta Berliinin sota-akatemiassa.

— Hän oli von Schlieffenin oppilas, totesi saksalainen upseeri hymyillen. —Etevimpiä hänen oppilaitaan.

He ymmärsivät toisiaan.

—    — —

Kiihkeän, kolme päivää kestäneen taistelun päätyttyä syntyi taistelukentällä, jolla äsken vielä oli kymmeniä kreikkalaisten ja saksalaisten sotilaiden ruumiita, asetoveruus, joka teki Kreikan sodasta inhimillisen ja — tekisi mieli sanoa — kauniin sodan. Kreikkalainen ja saksalainen sotilas tervehtivät toisiaan kukistuneen Metaxas-linjan kalliobunkkereissa kuin kaksi miekkailijaa, jotka kiihkeän ottelun jälkeen tervehtivät toisiaan miekoillaan ja puristavat toistensa kättä. 

Sellaista ei tapahtunut vain ensimmäisinä taistelupäivinä Struma-joen laaksossa, vaan se jatkui koko sodan ajan — urhoollisen voittajan ja urhoollisen voitetun välinen klassillinen, epätodellinen ystävyys.

Hitler oli vedonnut Kreikan ystävyyteen antaessaan joukoilleen käskyn marssia antiikin Hellaan maahan. Hän taisteli Kreikan maaperällä Englantia, ei kreikka­laisia vastaan. Kauneimmalla tavalla hänen sanansa kävivät toteen silloin, kun Saksan sotavoimain ylijohto taistelujen vielä jatkuessa Kreikan maaperällä vapautti kaikki kreikkalaiset sotavangit ja antoi määräyksen, että kreikkalainen upseeri vankeudesta vapautuessaan tai taistelusta luovuttuaan sai säilyttää aseensa.

Saksan ja Kreikan sota oli ensimmäisistä huhtikuun 6. päivän aamuna ammutuista laukauksista lähtien eräiltä kohdiltaan käsittämätön ollakseen sota. Se oli inhimillinen sota. Jugoslaviasta ei kukaan voi sanoa samaa. […]

---

^[1] »Kreikan Rautakäsi» ja diktaattori, Metaxas-linjan suunnittelija ja rakentaja, kenraali Johann Metaxas, jonka muistomerkki oli pystytetty erään linnoitetun kukkulan harjanteelle Struma-joen laaksossa, kuoli kuten virallisesti ilmoitettiin sydänhalvaukseen tammikuun 30. pnä 1941 neuvoteltuaan edellisinä päivinä Englannin lähi-idän armeijan ylipäällikön kenraali Wavellin kanssa, joka odottamatta oli saapunut Ateenaan. Mitä neuvottelut koskivat, ei ole tarkoin tiedossa, mutta yleisesti on vallalla käsitys, että Metaxas vastusti jyrkästi englantilaisen maaarmeijan lähettämistä Kreikkaan pitäen Kreikan tulevalle kohtalolle onnellisempana, jos brittiläinen apu rajoittuisi vain ilmavoimiin, Saksalaisella taholla on virallisesti viitattu mahdollisuuteen, että Englannin Secret Service raivasi hänet tieltään, koska hänen tiedettiin olleen brittien suunnitelmien esteenä.

Η ΠΤΩΣΗ ΤΗΣ ΓΡΑΜΜΗΣ ΜΕΤΑΞΑ

Άντερο Βάρτια

ΑΠΟ ΤΗΝ ΚΟΡΙΝΘΟ ΣΤΗ ΧΕΡΣΟΝΗΣΟ ΤΩΝ ΑΛΙΕΩΝ

Η ΠΤΩΣΗ ΤΗΣ ΓΡΑΜΜΗΣ ΜΕΤΑΞΑ

Wikimedia Commons

Τα ξημερώματα της 6^ης Απριλίου [1941] τα βουνά πίσω από τα σύνορα της Βουλγαρίας έμοιαζαν νεκρά και εγκαταλειμμένα. Οι απότομες πλαγιές με τους κέδρους και τις φτέρες και οι γυμνοί βράχοι από πάνω τους, πάνω από τις κορυφές των οποίων ανέτειλε κατακόκκινος ο ήλιος, έδειχναν να καταπίνουν στην αγκαλιά τους τον στενό δρόμο που περνούσε από την κοιλάδα του Στρυμόνα και οδηγούσε στον Νότο.

Το γερμανικό τάγμα εφόδου βρισκόταν σε απόσταση 200 μέτρων από τα σύνορα και περίμενε το σήμα της επίθεσης προχωρώντας μέσα στο σκοτάδι. Η ελληνική συνοριακή φρουρά, καμιά τριανταριά άντρες, άνοιξε πυρ κι έπειτα υποχώρησε με προσοχή προς τον Νότο. Τα κτίρια της φρουράς έπιασαν φωτιά.

Οι πρώτοι πυροβολισμοί έθεσαν σε συναγερμό την ελληνική άμυνα. Ψηλά από το βουνό, σε ύψος περίπου 1800 μέτρων, έπεσαν πράσινες και κόκκινες φωτοβολίδες και ακολούθησε σειρά σφοδρών πυροβολισμών.

Στις 5.50 το γερμανικό πυροβολικό άνοιξε πυρ. Σφοδρά πυρά που έσκιζαν το σκοτάδι έπεφταν πάνω στα βουνά. Πυροβολισμοί, χειροβομβίδες, εκρήξεις αντηχούσαν σχεδόν ασταμάτητα ανάμεσα στα βράχια και τέλος χάθηκαν σαν βουητό στο διάστημα. Έπειτα πάλι όλα σιώπησαν.

Καθώς ξημέρωνε χτύπησαν τα στούκας που έλαμπαν ασημιά κάτω από τον ήλιο. Όρμησαν σαν γεράκια πάνω στις ορεινές θέσεις των Ελλήνων. Οι τεράστιες βόμβες ξεκολλούσαν γιγάντιους ογκόλιθους, ξέσκιζαν την κάλυψη των αμυντικών θέσεων στις πλαγιές και χτυπούσαν τις θυρίδες που ήταν κρυμμένες στα γκρίζα βράχια. Οι πρώτες πτήσεις των γερμανικών αεροπλάνων έγιναν από πιο μακρινά αεροδρόμια. Είκοσι λεπτά αργότερα κι ενώ η πρώτη επίθεση είχε τελειώσει σηκώθηκαν πάλι, αυτή τη φορά όμως από αεροδρόμια δίπλα στα ελληνοβουλγαρικά σύνορα. Ο καπνός και η σκόνη από τους βομβαρδισμούς είχαν σχεδόν κρύψει τον ήλιο.

Το πρώτο γερμανικό τάγμα εφόδου είχε εισχωρήσει στο ελληνικό έδαφος και είχε φτάσει στη γραμμή Μεταξά. Ακολουθούσαν τα τανκς.

Οι Βούλγαροι στρατιώτες είχαν αποτραβηχτεί από τα σύνορα. Ταμπουρωμένοι στα αμπριά τους περίμεναν την πρώτη αναμέτρηση των Γερμανών και των Ελλήνων.

Το γερμανικό τάγμα συνέχιζε την προέλασή του χωρίς να προαισθάνεται κάτι κακό. Μέχρι εκείνη τη στιγμή μόνο διάσπαρτα πυρά τουφεκιών τους είχαν ενοχλήσει και εξεπλάγησαν όταν στο άνοιγμα που υπήρχε κάτω από την απότομη πλαγιά άρχισαν να τους χτυπούν από καμιά τριανταριά σημεία στα βουνά έντονες ομοβροντίες πυροβολικού και πολυβόλων.

Ο διοικητής του τάγματος τραυματίστηκε σοβαρά και το θωρακισμένο αυτοκίνητό του χτυπήθηκε κι έπιασε φωτιά στη μέση της κοιλάδας. Ο πρώτος στρατιώτης που παρασημοφορήθηκε σ’ αυτό τον παγκόσμιο πόλεμο, ο λοχαγός Σουλτζ, έπεσε στην πρώτη γραμμή του λόχου του.

Το γερμανικό πυροβολικό χτυπούσε αλύπητα. Τα βομβαρδιστικά επιτίθονταν ξανά και ξανά σε μεγάλα κύματα εναντίον των ορεινών θυλάκων. Μάταια. Τα βαριά πυροβόλα του πεζικού, οι χειροβομβίδες και τα φλογοβόλα δεν μπορούσαν να θραύσουν τη γραμμή Μεταξά. Τα τεθωρακισμένα δεν μπορούσαν να χρησιμοποιηθούν ως συνήθως. Η κατάσταση έμοιαζε μ’ αυτήν στο Έιν: έπρεπε να ανοίξει δρόμο το πεζικό.

Όταν άρχισε να σκοτεινιάζει οι Γερμανοί αναγκάστηκαν να υποχωρήσουν. Η γραμμή Μεταξά είχε δείξει τα λιονταρίσια νύχια της. Ο ισχυρός πυλώνας της, το ύψωμα 322, είχε σταματήσει την προέλαση των Γερμανών. Η γραμμή Μεταξά δεν μπορούσε να καταληφθεί με κατά μέτωπο επίθεση. Κάθε λόφος έκρυβε μέσα του ένα ή περισσότερα θωρακισμένα οχυρά, τα όρια των οποίων αποκαλύφθηκαν μόνο όταν οι χειροβομβίδες και οι βόμβες διέλυσαν την πράσινη κάλυψή τους.

Η μόνη πιθανότητα να πληγούν τα ελληνικά οχυρά ήταν η κίνηση αποκλεισμού που έκαναν οι Γερμανοί την επόμενη νύχτα ενώ συνεχιζόταν οι μάχες.

Την εντολή του αποκλεισμού έλαβε ένα τάγμα των ορεινών δυνάμεων που στάλθηκε αεροπορικώς και προχώρησε μέσα από φαράγγια και απάτητες πλαγιές στα νώτα των Ελλήνων.

Χτύπησε ξαφνικά τα οχυρά από πίσω χρησιμοποιώντας φλογοβόλα, χειροβομβίδες και εκρηκτικά. Στα βαθιά υπόγεια οχυρά και στα ανοίγματά τους έγιναν άγριες μάχες άνευ προηγουμένου, στις οποίες, κυρίως οι σκαπανείς των γερμανικών ορεινών μονάδων, έδειξαν εξαιρετική γενναιότητα και μαχητικότητα. Ίσως αναγνωρίζοντας τη γενναιότητά τους, αλλά συγχρόνως και τη γενναιότητα των ελλήνων στρατιωτών, ο επικεφαλής του γερμανικού στρατεύματος δήλωσε στο ανακοινωθέν του: «Οι μάχες στήθος με στήθος που έλαβαν χώρα στη Γραμμή Μεταξά δεν έχουν προηγούμενο σε κανένα πεδίο πολέμου».

Οι διηγήσεις των πρώτων αιχμαλώτων αποκάλυψαν κάτι παράξενο: Οι Έλληνες είχαν συνεχώς την εντύπωση ότι πολεμούσαν εναντίον των Βουλγάρων. Μόνο το βράδυ της δεύτερης μέρας κατάλαβαν ότι στη Γραμμή Μεταξά είχαν επιτεθεί οι Γερμανοί.

Αφού τα φλογοβόλα που κατευθύνονταν στο άνοιγμα των οχυρών δεν βοήθησαν, οι γερμανοί σκαπανείς διείσδυσαν βαθιά στους υπόγειους διαδρόμους των οχυρών, όπου με χειροβομβίδες και εκρηκτικά προσπάθησαν να ανοίξουν δρόμο στα βάθη του βουνού. Οι σκληρές και αιματηρές μάχες που έγιναν στα ορύγματα της γραμμής Μεταξά, και στα καταφύγια έμοιαζαν με οδομαχίες στα λαβυρινθώδη στενά μιας υπόγειας και άγνωστης πόλης, μέσα στον καπνό και το σκοτάδι.

Το λιμάνι του Πειραιά μετά τους γερμανικούς βομβαρδισμούς.

Η πρώτη μέρα της μάχης ήταν ηλιόλουστη και καθαρή. Το επόμενο βράδυ το βαρόμετρο έπεσε ξαφνικά και το πρωί έβρεχε. Το παχύ στρώμα σκόνης που κάλυπτε τον δρόμο προς τον Νότο μετατράπηκε γρήγορα σε λάσπη, η επιφάνειά του μαλάκωσε και σύντομα οι δρόμοι της Βόρειας Ελλάδας έμοιαζαν περισσότερο με λασπόλουτρα παρά με δρόμους κυκλοφορίας. Τα ορεινά οχυρά και ο στρατηγός Καιρός ήταν στο πλευρό των Ελλήνων.

Στον λασπωμένο δρόμο και κάτω από καταρρακτώδη βροχή οι γερμανικές δυνάμεις περίμεναν ακόμα δύο μέρες μέχρι να μπορέσουν να συνεχίσουν την προέλαση. Οι μάχες συνεχίζονταν σφοδρές για την κατάληψη του οχυρού. Πολλά υπόγεια οχυρά είχαν ήδη καταληφθεί και οι γενναίοι έλληνες υπερασπιστές τους είχαν πέσει ή είχαν αιχμαλωτιστεί. Όμως το γιγαντιαίο υπόγειο οχυρό που εδώ κι εκεί ήταν λαξευμένο στον βράχο σε βάθος πάνω από 40 μέτρα κρατούσε ακόμα πεισματικά.

Οι Γερμανοί είχαν συνδέσει τις κομμένες τηλεφωνικές γραμμές του οχυρού με το δικό τους τηλεφωνικό κέντρο. Έτσι το βράδυ της τρίτης μέρας ήρθαν σε επαφή με τη διοίκησή του.

«You have a division above you — kapitulation is the only delivery» (έχετε μια μεραρχία από πάνω σας. Μόνο αν παραδοθείτε θα σωθείτε), φώναξε στο τηλέφωνο ένας από τους στρατιώτες με τα αγγλικά που είχε μάθει στο σχολείο.

Απάντηση δεν ακούστηκε. Όμως, την ίδια μέρα το απόγευμα το οχυρό παραδόθηκε.

Οι εξελίξεις ήταν ραγδαίες. Τα γερμανικά στρατεύματα που προέλαυναν από τη Νότια Σερβία μέσω της κοιλάδας του Αξιού ήταν ήδη έξω από τη Θεσσαλονίκη.

Τη νύχτα της 8^ης προς 9^η Απριλίου, στις 12 τα μεσάνυχτα, δύο έλληνες αξιωματικοί έφεραν ένα σπουδαίο μήνυμα στον διοικητή των γερμανικών μονάδων που επιτίθονταν στη Θεσσαλονίκη, ο οποίος έμενε σε ένα πανδοχείο. Ο ένας ήταν ο διοικητής της πόλης, στρατηγός, και ο άλλος ο διοικητής της στρατιάς της Ανατολικής Μακεδονίας, ο οποίος έφερε μήνυμα από τον στρατηγό Μπακόπουλο για παράδοση του στρατού και ανακωχή. Εκεί, στο μικρό πανδοχείο, γύρω από ένα τραπέζι, κρίθηκε η τύχη της στρατιάς της Θράκης, της Θεσσαλονίκης και της Γραμμής Μεταξά. Οι έλληνες αξιωματικοί άλλαξαν την ώρα στα ρολόγια τους βάζοντας αυτήν την Γερμανίας. Τα γερμανικά τάγματα εφόδου μπήκαν στη Θεσσαλονίκη στις 9 Απριλίου, ώρα 7.00 το πρωί. Το ίδιο απόγευμα παραδόθηκε και η Γραμμή Μεταξά.

Το μεγαλοπρεπές ελληνικό οχυρό που κατασκευάστηκε μυστικά μετά το 1935, έπεσε λόγω της αδυναμίας των πτερύγων του. Οι Γερμανοί το πολιόρκησαν δύο φορές με μια κυκλωτική κίνηση που έφτασε ως τις ακτές του Αιγαίου και μια σφοδρή επίθεση στα νώτα του μέσω της κοιλάδας του Στρυμόνα. Η κατάληψη της Θεσσαλονίκης ήταν αποφασιστικό πλήγμα για τους υπερασπιστές της, αλλά μέχρι τη στιγμή που η ελληνική φρουρά της πόλης ανακοίνωσε με τηλεγράφημα ότι η Γραμμή Μεταξά παραδόθηκε, οι μάχες συνεχίστηκαν σφοδρές και αιματηρές για την κατάληψη του υψώματος 322 και των υπόγειων οχυρών. Οι μάχες αυτές μπορούν να συγκριθούν με τις σφοδρότερες μάχες του δυτικού μετώπου.

Τη Γραμμή Μεταξά υπερασπίστηκαν σύμφωνα με τα στοιχεία των Ελλήνων περίπου 22.500 άντρες. Από το οχυρό του υψώματος 322 βγήκαν 1400 άντρες.

Όταν οι γενναίοι υπερασπιστές του οχυρού βγήκαν στο φως του ήλιου, είδαμε μοναδικές σκηνές που θα μείνουν στην ιστορία αυτού του πολέμου.

Ένας γερμανός αξιωματικός πρόσφερε τσιγάρο και μια γουλιά κονιάκ από το παγούρι του στον έλληνα αξιωματικό που λίγο νωρίτερα είχε σταθεί εναντίον του με το πιστόλι στο χέρι στο άνοιγμα του οχυρού.

«Συγνώμη, αλλά δεν έχω φωτιά» είπε ο Έλληνας λαχανιασμένος και έκπληκτος.

 «Παρακαλώ», απάντησε ο Γερμανός και του άναψε το τσιγάρο.

Έλληνες στρατιώτες κουβαλούσαν γερμανούς τραυματίες.

 «Χτυπούσατε με αναθεματισμένη ακρίβεια», διαπίστωσε ο έλληνας αξιωματικός που σύρθηκε έξω από το οχυρό με το πολυβόλο στο χέρι και το πρόσωπο ματωμένο.

«Αμυνθήκατε έξοχα» απάντησε ο επικεφαλής των Γερμανών που είχαν πολιορκήσει το οχυρό.

Οι γερμανοί στρατιώτες τριγύριζαν παραξενευμένοι στον υπόγειο λαβύρινθο της Γραμμής Μεταξά. Τους συνόδευε ένας έλληνας αξιωματικός.

«Αν ζούσε ο Μεταξάς, η Ελλάδα και η Γερμανία δεν θα είχαν εμπλακεί ποτέ σε πόλεμο», είπε. «Ο Μεταξάς[1] σπούδασε τέσσερα χρόνια στο Βερολίνο, στην Πολεμική Ακαδημία».

«Ήταν μαθητής του von Schlieffen», απάντησε χαμογελώντας ο γερμανός αξιωματικός. «Ένας από τους καλύτερους μαθητές του. Καταλάβαιναν ο ένας τον άλλο».

Έπειτα από τις τριήμερες σφοδρές μάχες, στο πεδίον της μάχης που ήταν ακόμα γεμάτο πτώματα ελλήνων και γερμανών στρατιωτών, δημιουργήθηκε μια συντροφικότητα που έκανε αυτόν τον πόλεμο –θα επιθυμούσα να πω– ανθρώπινο και όμορφο. Έλληνες και Γερμανοί στρατιώτες χαιρετιόντουσαν μέσα στα οχυρά της Γραμμής Μεταξά που είχαν καταληφθεί όπως δύο ξιφομάχοι, οι οποίοι έπειτα από έναν σκληρό αγώνα χαιρετιούνται με τα ξίφη τους και δίνουν τα χέρια. Κι αυτό δεν έγινε μόνο τις πρώτες μέρες του πολέμου στην κοιλάδα του Στρυμόνα, αλλά καθ’ όλη τη διάρκειά της επίθεσης. Κλασική και εξωπραγματική φιλία ανάμεσα στον γενναίο νικητή και τον γενναίο ηττημένο. Ο Χίτλερ προσέβλεπε στην ελληνική φιλία όταν διέταζε τα στρατεύματά του να επιτεθούν στη γη της Αρχαίας Ελλάδας. Στα χώματα της Ελλάδας πολεμούσε εναντίον της Αγγλίας και όχι των Ελλήνων. Και οι διαταγές του πραγματοποιήθηκαν με τον καλύτερο τρόπο όταν, ενώ ακόμα συνεχιζόταν ο πόλεμος, η διοίκηση του γερμανικού στρατού απελευθέρωσε όλους τους αιχμαλώτους κι έδωσε εντολή οι έλληνες αξιωματικοί που απελευθερώνονται να διατηρούν τον οπλισμό τους.

Ο πόλεμος ανάμεσα στη Γερμανία και την Ελλάδα, από τον πρώτο πυροβολισμό που έπεσε το πρωί της 6^ης Απριλίου 1941, ήταν σε κάποια σημεία αδιανόητος για να είναι πόλεμος. Ήταν ένας πόλεμος ανθρώπινος. Για τη Γιουγκοσλαβία δεν μπορούμε να πούμε το ίδιο.

[…]

Μετ. από τα φινλανδικά: Μαρία Μαρτζούκου

---

[1] Ο στρατηγός Ιωάννης Μεταξάς, η σιδηρά χείρα της Ελλάδας και δικτάτορας, αυτός που σχεδίασε τη Γραμμή Μεταξά και που το μνημείο του έχει στηθεί στην κορυφή ενός οχυρωμένου λόφου, στην κοιλάδα του Στρυμόνα, πέθανε από καρδιακή προσβολή, όπως ανακοινώθηκε επισήμως, στις 30 Ιανουαρίου 1940 έπειτα από συνομιλίες με τον επικεφαλής του βρετανικού στρατού στη Μέση Ανατολή, στρατηγό Wavell, που είχε έρθει αναπάντεχα στην Αθήνα. Τι ακριβώς συζήτησαν δεν έγινε γνωστό, γενικά όμως θεωρείται ότι ο Μεταξάς ήταν κάθετα αντίθετος με την έλευση βρετανικών στρατευμάτων στην Ελλάδα θεωρώντας ότι η τύχη της χώρας θα ήταν καλύτερη αν η βρετανική βοήθεια περιοριζόταν στην αεροπορία. Οι Γερμανοί εξέφρασαν επίσημα την πιθανότητα να τον έβγαλε από τη μέση η βρετανική Secret Service, επειδή ήταν εμπόδιο στα σχέδιά τους. (Σ.τ.Σ).

------------------------

Ο Άντερο Βάρτια (1912-1969) υπήρξε δημοσιογράφος και μουσικός με σπουδές στη Ακαδημία Σιμπέλιους και κατά τη δεκαετία του 1930 μάλιστα συνέθεσε μουσική για τον φινλανδικό κινηματογράφο. Εργάστηκε ως συντάκτης εξωτερικών ειδήσεων στην εφημερίδα Uusi Suomi από το 1937. Διετέλεσε ανταποκριτής της εφημερίδας στην Κοπεγχάγη (1939), το Βερολίνο (1940-41) και τη Στοκχόλμη (1943-1950). Το 1941 ακολούθησε τα γερμανικά στρατεύματα στην Βαλκανική Εκστρατεία Από το 1951 εργάστηκε στην Πρεσβεία της Φινλανδίας στο Λονδίνο.